Moikka vaan, pitkästä aikaa...
On tapahtunut kevään jälkeen niin paljon, etten tiedä mistä alottaa. Mulle tuli joku ähky tän kirjottamisen kanssa tossa kesän kynnyksellä, toukokuun tienoilla, etten halunnut kirjottaa, ja silti asiaa olis ollut niin maan perusteellisen paljon. Onneksi ei oo mitään deadlineja, niin ei ressin puolelle menny.
Mutta to sum it all up.... lyhyt lyhyt versio (niinkuin se nyt onnistuisi)
Meidän YT:t töissä päättyi ja niin päättyi mun kymmenen vuoden pesti ison W:n palveluksessa. Oon ollut siis pitkän kesän kotona, ja oon edelleenkin. Olin loppuviimein alkushokin jälkeen jopa huojentunut. Viimeset muutamat vuodet jatkuvien yyteiden kanssa on olleet äärimmäisen kuluttavia hnkisesti, enkä varmasti ollut sitä edes kunnolla huomannut, ennekuin se loppui kokonaan. Mutta se siitä, se on ollutta ja mennyttä, se ei määrittänyt mun kesää ihan samalla tavalla, kun se mitä tapahtui sen jälkeen.... Asia minkä kanssa taistelen edelleen, asia mikä on vaan niin vitun väärin.
Elikkä juhannuksen tienoilla tein postitiivisen raskaustestin, ( okei kymmenkunta) sen ainoan mitä olen odottanut enemmän kun mitään muuta. Ja kaikki tuntui siltä, että näin tän piti mennäkkin. Se hopeareunus siinä henkisellä pilvellä, Se suunnanmuutos ja tarkotus taas kaikille näille yyteille, ja epäonnisille kuukausille, jopa vuosille ennen tätä. Laskettu aika kertoi, että maaliskuun alkupuolella meille tulee vauva, me jopa kerrottiin siitä joillekkin, koska sykekin todettiin pienten alkukankeuksien jälkeen. Sitten se tuli se tunne, että jotain ei nyt oo oikein, ja varasin ultran, ylimääräisen sellaisen. Ja ei tarvi olla keittiön terävin veitsi, kun lääkäri kääntää näytön heti pois näkyviltä, kun näkyvyys on saatu aikaiseksi. Meidän pikkuinen oli kuollut, joitakin päiviä aiemmin. Se tunne, se kylmä suorittaminen sen jäkeen yllätti itsenikin. Hommasin lapselle hoitopaikan, menin sairaalaan lääkkeelliseen tyhjennykseen, koska sikiö ei itsestään ollut tullut pihalle. Halusin ehdottomasti kotiin, vaikka lääkäri oli sitä mieltä, että pitäisi jäädä sinne, koska raskaus oli jo 9-viikolla. Kieltäydyin, ja tulin kotiin. Otin lääkkeet ja siitä meni pari tuntia kun alkoi tapahtua. Kaikki tapahtui nätisti, ilman komplikaatioita, mutta ne kivut.... Ne oli järkyt, ja mä en pienistä hätkähdä. Sain onneksi sairaalasta mömmöjä kotiin, ja käskyn tulla suonensisäiseen kiputippaan, jos käy liian suuriksi. Mä kärsin ne kuiten Hubbyn kans kotona, ja menin vasta seuraavana päivänä sairaalaan kontrolliin, että kaikki on kunnossa. Long story short, mä oon rikki, hajalla ja saatanan surullinen. Siihen onneksi saan apuja koko ajan, oon päättänyt, että yhteiskunta tai arki ei sanele mun oloja. Ei sanele kuinka nopeasti tämän pitää olla ohi. Mä käyn nyt ne tunteet läpi mitä eteen tulee ja katotaan sitten mitä tapahtuu , tapahtuuko enää mitään. En tarvi positiivisia tsemppauksia, enkä tietoa siitä että tulen sentään raskaaksi. ne mä tiedän. Jos pystyt kertoa, että mä saan sen lapsen vielä kotiin asti, se olis kiva. Tai jos vaan haluat jutella, ja tarjota olkapäätä, niin olen all ears.
Anteeksipyyntö kamuille joihin en ole erakoitumisestani johtuen pitänyt yhteyttä kesän aikana. Kyllä me taas nähdään joskus.
Iso kiitos Ystävälleni, joka pyysi minua kaasokseen , ja antoi juuri siihen pahimpaan aikaan mulle sitä tukea, ystävyyttä ja olkapäätä mitä tarvitsin. Häät oli ihanat, ja ikimuistoiset monellakin tapaa. Kiitos sydämeni pohjasta.
Sitten meillä on alkanut neidin eskari. Neiti tykkää edelleen kielikylvystä, ja on ihan huikeeta huomata se edistys taas jo pienessä ajassa. Nyt kun oon kotona, neiti käy vaan sen 4h eskarissa, ja se näyttää sopivan tosi hyvin meille. Säästö se on pienikin säästö. Neidistä on kuoriutunut ihan huikee tyyppi. Pikkuvanha, utelias ja niin hoksusta kotoisin. Rakastan.
Katellaan taas.... joskus
