Kesäkuntoon 20XX

Noniin, tää projektihan unohtui aivan täysin keväällä. Mä päästin itseni aivan järkyttävään kuntoon sen ensimmäisen kystan jälkeen. En todellakaan välittäny mitä suuhuni laitoin. Paino nousi yli 5kg kesän aikana,voin huonosti fyysisesti, henkisesti tasapainoilin päivittäin. Pääasiassa oli hyvällä tuulella, mutta raja tuli vastaan kun palasin töihin.
No nyt oon pudottanu sen mitä kesän aikana otin, mutta oon silti vielä niin kaukana siitä missä olisin edes tyytyväinen. Mutta sitä kohti mennään.
Oon nyt laittanut reilu kuukausi sitten tän lapsiasian mielessä taka-alalle,en unohtanut, mutta en myöskään panikoi asialla.
Ensikuussa sitten sairaalan kautta uuteen yritykseen. Nyt mä haluan rauhottaa tän pari kuukautta itelleni. Ja saada tän painon alaspäin. Mä en havittele mitään kuuta taivaalta, mä haluan vaan oloni mukavammaksi.
Se mikä pelottaa ihan hirrrveesti on se et kelpaako sekään? Mitä muut ajattelee? Miten tää muuttaa mun välittömiä ihmissuhteita? Ja vaikka mä tätä itseäni varten teenkin,ei kukaan voi sanoa,etteikö tällänen muuta myös ihmissuhteita. Se on vähä niinku sanois että , kun saa lapsen niin ei kovinkaan paljo sun elämästä muutu. Koska mä oon tehny tän pari kertaa aiemminkin ja huomannut ilmiön olemassaolon.
Mutta se on sit sen ajan murhe, ja katotaan asiaa sitten. Nyt mä toivon vaan et jos näät mut kaupan karkkihyllyllä,tai pää jäätelölaarissa niin tuu muistuttamaan, että mulla on proggis,nyt ei käytetä moisia.

Olipa sekavaa sepustusta,mut nyt ei irtoo lauantaiaamuna paremmin.

Me, Myself ja BED!

Oon mä vissiin joskus itsestänikin kertonut, mutta aika pintaraapasuja on varmaan ollut. Oon kertonut sairastaneeni BED-nimistä syömishäiriötä teini-iässä.

Jospa raottaisin tuota häiriötä nyt hieman enemmän.

BED: Tulee sanoista Binge Eating Disorder. Siinä on kyse ahmimisesta, ilman oksentamista (bulimia) ja siihen liittyy usein masentuneisuutta, alakuloa, ja useita epäonnistuneita laihdutusyrityksiä. Ja paljon muuta... Mutta mun tauti alkoi yläasteella ja jatkui täysi-ikäisyyteen asti ainakin osittaisena.
Mä söin maapähkinäävoita, Nutella yms. Menin koulusta kotiin kaupan kautta ja ennekun mun vanhemmat tuli töistä, mä tinttasin naamaan 400-500g tuota suklaista mömmöä. Lähes aina itkin, kun sitä söin, ja koska morkkis oli niin kova, mä vaivuin uneen ja heräsin kun äiti/isä tuli kotiin. Tätä jatkui reipas vuosi, kunnes jäin kiinni. Söin varmsti 2-4prk viikossa. Puoli vuotta meni ihan ok, sitten rupes vaatteet puristamaan niin kovaa, että huomasin vasta sen 12kg mitä olin itselleni haalinut.
Aina kun ei ollut rahaa hakea Nutellaa, niin tein kotona perus piirakkataikinaa, ja söin sitä. Usein tosi puolivalmiinakin, kun en jaksanut odottaa siitä sitä ihan parasta versiota. Mutta se ei haitannut. Mä en osaa sanoa mistä se rakkaus Nutellaan lähti, mutta se oli ihan pakkomielle, sitä oli vaan saatava... Oon itseasiassa tänäkesänä syönyt sitä moniin vuosiin ensimmäisen kerran, kun leivoin mansikkakakkua ja sulatin sitä väliin ja päälle. Ja ei oo jääny "putki" päälle. Tähän asti oon vältellyt sitä kuin ruttoa.

Mun syyt on mulle harvinaisen selviä tänäpäivänä, mutta ne saa nyt olla. Sen verran niistä,että mä söin osittain siksi,että 2 mun läheisintä kaveria sairasti sitä kuihduttavaa mallia syömishäiriöstä ja kun oon tällänen tunnepuolen suuri tulkitsija, ja otan muidenkin murheet kannettavakseni, niin tää oli mun teini-ikäisen minäni ratkaisu tilanteeseen. Muut syyt on sellasia,mistä en halua kirjoittaa. Koska ne koskevat myös muita ihmisiä ja heidän yksityisyyttä haluan vaalia.
Se mikä mut sai paranemisen polulle, äitini lisäksi oli pesis. Ehkä siksi mä vieläkin koen , että oon lajille velkaa paljon. Kun pääsin pelaamaan ihan tosissani, ja jouduin oikeesti reenaamaan,et pelkät lahjat lajiin ei riittäny. Se tunne oli jotain sanoinkuvaamatonta. Kun mä oli kentällä,varsinkin kun siirryin kotiuttajaksi, ja hokasin et mä oon siinä hyvä, se nosti mun itsetunnon taas ihan hyvälle tasolle. Kentällä mun olo oli niinkuin olisi pitänyt olla myös sen ulkopuolella. Mä tiesin just mitä mun piti tehdä milloinkin ja mun valtava luotto itseeni sai aikaan myös sen, että usein myös onnistuin. Rakastin sitä painetta, kun oli 2 paloa ja pesät täynnä. Juoksu tai pari piti tulla. Vieläkin niin mahtava pelkästään ajatellakkin asiaa. Mun mielestä jos sun tehtävä on käydä kerran vuorossa lyömässä, niin paine on vaan se mitä pitää oppia rakastamaan. Jos sä oot sillä fiiliksellä, että no katotaan,niin on varmaan paras antaa olla. Se pettymys jos ei ollut ruokaa kentällä oli jäätävä. Mun piti päästä lyömään!!!! Ai että....
No mut toi BED!
Se on monille tuntematon sairaus, mutta moni varmasti tunnistaa oireita. Toki se et silloin tällöin ahmit,ei tee susta syömishäiriöistä. Se on systemaattista,salattua ja sä teet mitä tahansa, että se sulle suodaan.
Mä olen valehdellut, peitellyt,salannut ja vaikka mitä,että mun treffit sen Nutellan kanssa toteutui.

Syksy on täällä!

Mä oon aina ollu syksyn suuri kannattaja. Syksyn värit on mun suokkareita, lempivärini on oranssi,sellanen ruskan oranssi. Syksyyn kuuluu jokavuotinen lenkkeilyinto. Se et se johtais lenkkeilyyn, on vähän niin ja näin. Mutta kun sinne ulos pääsee, niin se on ihanan happirikasta ja letkeää se meno. Mä nautin, eikä haittaa vaikka vähä ripauttais vettäkin.
Mutta sitten joulukuu,AHDISTUS!  EI ole mun juttu. Se ressi ja kälätys joulun ympärillä kuormittaa ihan törkeesti. Mä en pidä joulunvietosta, vaikka sitä jollain tapaa vietetäänkin. Mua ahdistaa ajatus lahjoista ja siitä määrästä mitä ostetaan vaan siksi , että on joulu. Itselleni en tarvitse lahjoja, ja Hubbyn kanssa ollaan sovittukkin , että ei osteta toisillemme. Ja jos jotain pientä haluaa ostaa,niin yleensä se on jotain todella pientä ja yleensä joku inside-juttu. Eikä muidenkaan aikuisten kesken ostella mitään. Se mistä pidän joulussa on se et kokoonnutaan isommalla porukalla hyvän ruuan pariin ja päivitetään kuulumisia.
Myöskään tammi-helmikuu ei oo mun juttu. Pimeetä on liikaa,pakkasta yleensä myös niin etten halua olla pihalla. Maaliskuussa alkaa jo helpottaa...
Tästä kaikesta voi vetää johtopäätöksen, että se syksy on mun juttu. Vaikka kesä onkin ihan hyvänä kakkosena mutta....

Happyhappyhappy...

Hieman harhaanjohtava otsikko, mutta meinasin vähä kirjotella onnellisuudesta,mikä saa mut onnelliseksi ja kuinka sitä vaan pitäs urputtaa vähän vähemmän ja nauttia elämästä tässä hetkessä, ja juuri nyt. Ja siihen toki pyritään, mutta onhan se nyt välillä kiva urputtaa,valittaa ja kitistä. Omalla kohdalla tää on toki myös hyvin päiväkohtaista. Mähän elän oikeestaan jo nyt päivä kerrallaan ja maksimissaan kuukauden rytmeissä,mutta se sopii mulle. Pysyy kupoli kasassa paremmin.
Oon silti viimeaikoina miettinyt,että mitä se urputtaminen jalostaa? Ei mitään. Miten se helpottaa mun elämää? Ei yhtään mitenkään. Helpottaako se mun arkea? Noup! Ja sit se, et en yhtään jaksa kuunnella muiden ihmisten urputusta,mä niin dislike pessimistisiä ihmisiä. Muutosvastarinta alati muuttuvassa maailmassa on mun mielestä vaan helkatti soikoon tyhmää. Räpiköin itse tietyllä osaa myös muutosta vastaan. Asioissa kuten lasten teeveentuijotusta, kännykän räpläämistä, tablella pelailua ja muuta tällästä vastaan mikä vie aikaa pihalla leikkimiseltä, pelamiselta ja itsensä likaamiselta. Mun mielestä kersat kuuluu iltasin pihalle,säällä kuin säällä. Mutta työstän asiaa päässäni et kirkonrotta eli kirkkis ja neljä maalia ja lenganpyöritys ei vaan oo enää niin IN!
Nyt karkaa jo ajatus.... hämärä juttu !!!
Mutta meitsin saa onnelliseksi aika helpolla. Mun onnellisuus koostuu pienistä asioista.
Kotona se on neidin hyväntuulisuus, ja hömpötys. Hubbyn kosketus ohimennen. Illalla yhteinen aika, vaikka jonkun sarjan parissa. Ja uni, se että saan nukkua tarvitsemani määrän tunteja per yö. Mä oon valmis luopumaan monista asioista,jos tiedän , että tekemällä niin saan ne tarvitsemani yöunet. Ajattelen asian niin et mulla on sit ( toivonmukaan) vanhempana aikaa kukkua yöllä ja herätä aamulla aikaisin. Niitä kutsutaan kai vaihdevuosiksi. Nyt kun joskus unohdun teeveen eteen tai luen jotain jännää,mitä ei voi lopettaa, niin seuraavat 2 päivää on pilalla.
Mut saa onnelliseksi myös muiden onni. Tässä tullaan siihen,että en myöskään koe siis muiden lastensaannin olevan multa pois. Tottakai uutiset on aina vähän "shokki" , mutta se ei tarkota muuta kuin sitä, että ehkä meidänkin vuoro lähestyy. Lapset on ihana asia, ja That's all I have to say about that subject.
Mä tykkään yllätyksistä in general, mutta en kauheen usein ylläty. Mä aistin aika paljon asioita,ja ellei yllätys oo spontaani, niin aistin läheisistäni aika hyvin,et jotain on. Hubby on ainakin ehkä maailman surkein valehtelija. Siksi ehkä ne muutamat kerrat,kun Hubby on mut yllättäny, niin ne on olleet ihan parhaita.
Joskus tuntuu et haluisin vaan luottaa siihen,et kaikki järjestyy ilman mun ressiä,murehtimista ja pakonomaista tarvetta säätää ja sekaantua.
Välillä kun on aistiärsykkeitä liikaa,niin haluisin olla ihan yksin,ja vollottaa ja potea ja ryteä. Mutku mutku.... sit kun se mulle mahdollistetaan, niin tunne oloni tyhmäksi ja säälittäväksi. Tulemme siis taas pisteeseen,missä kysymys kuuluu, miksi tää naisen elämä on välillä niin vaikeeta? Ja välillä taas niin helppoa. Ei ihme et miehet on välillä vähän sekasin meidän kanssa.

Lauantaina kerran!

Mulla on ollu todella pieni dagen efter. Tai en tiedä voiko sitä kutsua dagen efteriksi, mutta väsyttänyt on ja aamulla oli pää kipeenä. Meillä oli työporukalla pienet illanistujaiset pitkän palaverin päätteeksi. Otin pitkästä aikaa punkkua enemmän, kun sen perus lasin tai kax. Mutta kotona oon ollu jo puolen yön jälkeen.
Tänään sit tuli tuijotettua useampi tunti töllöä, kun katoin ensin naisten superin finaalin,sitten miesten finaalin ja ehdin nähdä myös vähän Sportin pelin loppua. Syy tähän, että tämä on ollut mahdollista toteuttaa on se, että neiti oli mummin luona kylässä. Ja tulin tänne "rötväämään" täksi päiväksi. Nähtiin myös hyvää ystävää ja hänen vauvaa. Ja niinhän siinä kävi, että päätettiin jäädä tänne yöksi neidin kanssa, kun isäntä lähti tänään kaverinsa kanssa istumaan iltaa.
Käytiin saunassa neidin kanssa, ja katottiin vähä Masha ja karhua Netflixistä. Ihanaa,rentoa ja ressitöntä. Voin vaan kuvitella sit sen huomisen fiiliksen, kun kämppä tuskin on tässä itse itseään siivonnut ja se on ollu vähä niin ja näin muutenkin nyt pari viikkoa.

Mun "Elsa" !!

VAIN yksi lapsi ( vol 3)

Positiivisia asioita, koska muusta en tiedä!

Positiivista yhdessä lapsessa on....
Huomioon otto! En tiedä kovinkaan monen päivän kokemuksella miten se on, mutta sen tiedän ettei se varmasti ole sama asia antaa huomiota vain yhdelle lapselle, kun antaa sitä kahdelle tai kolmelle tai vaikka useammalle. Enkä ota kantaa tässä siihen,että mitä se on jakaa kahden versus kolmen lapsen kanssa. Mulla on vaan yksi ja kommentoin sitä.
Mä pystyn keskittymään täysin tuohon mun kokovartaloeihin näin halutessani. Mä usein pystyn keskeyttämään esim.kotona tekemäni askareen (ellei se ole palamassa pohjaan ) osallistuakseni täysin neidin sielunelämään. Se , että teenkö sen aina,on vastaus siihen ei. Eikai aina pidäkkään, mutta se on taas toinen juttu. Mun sylissä on aina isosti tilaa,sitä ei joudu jakaa ( hyvä vai huono asia ) ,ellei Hubby tunge siihen yhtäaikaisesti kiusaamaan.  Meidän väliin mahtuu yöllä hyvin ja aina pääsee mun peiton alle. And so on...
Toinen positiivinen onkin aiheena inhottava, mutta fakta never the less! Ja se on raha. Mä aika avokätisesti ja impulsiivisesti ostan Saralle esim.vaatteita tai kenkiä yms.... En mielestäni lahjo, eikä ne myöskään ole palkintoja. Teen sen koska pidän siitä ja mulla on siihen toistaiseksi mahdollisuus. Katotaan kauanko asia on näin. En koe , että multa ois koskaa  puuttunu mitään itseltäni lapsena. Enkä mä kaikkea saanut. Todellakaan! Tässäkin voi vaikuttaa se, että mulla ja veljellä on 8 vuotta ikäeroa. Ja olinhan ehkä vähän lellitty, mutta hei....ihan ookoo musta tuli. En todellakaan ole saanu vapaata kasvatusta ja kiitos urheilun, mä en oo ikinä ollut notkuja tai maleksija. Urheilu oli mun pelastus, jollain muulla se on varmaan ollut jotain muuta....
Huomioon oton lisäksi yksi missä olen huomannut, että oon melko tarkka on huomioiminen. Koen ja tunnen itse asioita todella voimakkaasti ja huomaan Sarasta lähes heti, mikäli joku asia on pielessä vähänkään. Tai että nyt on jotain meneillään vaikka en heti tiedä mitä. Huomaan pieniä asioita , tunteita, pohdintoja neidissä ja niistä on hemmetin hauska välillä siis ihan jutella Saran kanssa. Se on uskomatonta, kuinka paljon 4-5vee osaa kertoa tai pukea sanoiksi, kun vaan se rauha ja mahdollisuus on olemassa. En tiedä, mutta voisin kuvitella että monilapsisessa perheessä henk.koht "laatuaikaa" pystyy tahtotilastaan huolimatta antaa vähemmän kuin yksilapsisessa.

Sii muutamia esimerkkejä miten mä itselleni vakuutan , että tämäkin on hyvä ja tämäkin kelpaa.
Kuten sanoin,mä en nyt ota kantaa miten se kaikilla menee joilla on useampi. Tää on mun näkemys siitä, että missä mä kenties nyt pääsen helpommalla, tai jos toinen lapsi tulee, niin missä näen itselläni ehkä tulevan sopeutumisongelmia.

Pitääkö paikkansa?  Kommentoida saa jos oon hakoteillä.

P.S. Sain ekan haasteen,jei!!!! Koitan vkl saada sen aikaseksi ☺

Mitä muuta...

No ettei tää nyt ihan täysin menisi mun sairaskertomukseksi,niin kerrotaan vähä mitä muuta mun elämään kuuluu tällä hetkellä ja mitä kesällä oli agendalla.
Kesä ( tai voisiko sanoa kesäkuukaudet) meni oikeen näppärästi mökillä paljuillen. Ja Hubby sai siellä ihan hirrrveesti aikaseksi. H laittoi uuden alapohjan siihen päämökkiin mitä mun porukat käyttää, raivas ensin ne vanhat kököt pois ja teki Paapan kanssa hurjan työn sitten uudelleen villoituksen ja kaikenmaailman tuulensuojalevyjen kanssa. Mä nauroin Mummille ( mun äiti) että mä oon niiiin nainut isäni kaltaisen miehen. Kumpikin kulki vanhoissa tuulipuvunhousuissa , flanellipaidassa, lippalakki päässä ja maiharit jalassa ympäri markkia ja värkkäs tosiaan sen alapohjan täysin uusiksi, paljun ympärille terassin, uuden saunanlattian ja paljon muuta. Keskustelu heidän välillä oli aika pitkälti numeerista. Hubby huusi mökinalta tai lauteidenalta mittoja ja paappa sahas ja toimitti. Sit kun asia oli valmis ne otti muutaman kaljan ja meno jatkui samanlaisena myös seuraavana päivänä.
Hubbyn kanssa siis edelleen kaikki hyvin. Scary!!! Mut hei,mun porukoillakin on kohta 44 vuotta avioliittoa takana ja kuten sanoin, oon nainut isäni kaltaisen miehen ja ite (pelottavaa kyllä ) muistutan äitiäni aika paljon.
Siitä paljusta vielä,se on kyllä ollu niin hitti. Siis ihan huippuvärkki. Love It! Aikuset ja kersat viihtyy törrrrkeen hyvin. Ootan vaan syksyä ja pimeneviä/viilentyviä iltoja.... Aiaiai!!!
Neiti täytti 5 vuotta just Elokuun lopussa. Ja alotti kielikylvyssäkin samaan syssyyn. Voi luoja kuinka nopeeta nuo lapset oppii tuota kieltä. Ihan järkkyä,ekan viikon jälkeen Sara lauleli kylvyssä Jaakko Kultaa ruottiksi ja nyt puhuu tosi paljon sellasta sekakieltä. Niin ihanaa, mutta on neiti kyllä ollut paljon väsyneempi. Iltaunet on aikaistunut ( ei huono ) puolella tunnilla ja kielikylvyssäkin ottaa päikkärit. Muutenkin ihana ikä, vaikka sellasia ekoja "esiteini" vänkäyksiä pääsee silloin tällöin suusta. Neuvolassa kyselivät, että oonko huomannut. En silloon vielä ollut mutta nyt on pari kertaa tullu ihan ihme laukasuja. Hellu,vaikka en sitä aikaa odota vielä millään tavoin. Mutta aina uusi steppi eteenpäin hämmästyttää, et mun lapsi kasvaa/kehittyy ja siitä tulee isompi päivä päivältä. Kamalan ihanaa !

Mun puutarhuroinnit meni ihan jees. Perunoita tuli paljon jälleen ja oli TODELLA  maukkaita.  Porkkanoita samaten,mutta harvennus jäi tänäkin vuonna liian vähäiseksi. Tuli vähän pieniä. Sellasia 10-12cm makupaloja. Loistavia uunissa ja päälle mausteet ja oliiviöljyä. Naa-am. Sipulit meni myös ok, mut tomaatit ja mansikat ois tarvinnu enemmän lämpöä varmaan.

Here we go again...

Tuntuu et toistan itseäni, mutta se kysta nyt on uusinut, toki toiseen munasarjaan. Pidetään homma balanssissa nääs. Mun reaktio tähän kaikkeen on et no v****u ylläri. Siis mähän oon kärsinyt niistä koko "naisellisen" ikäni. Ja been there ja done that. Mut en tiä pitäskö tää nyt ottaa jo merkkinä siitä, että mun ei oo tarkotus lisääntyä enempää,vai siitä et tässäKIN asiassa mennään vähä vaikeemman kautta? Vai onko tää nyt vaan helekutin huonoa säkää? Mä oon niin kauan elänyt viallisten osien kanssa in general, että tää ei oikeen heilauta suuntaan eikä toiseen. Lääkärit soittelee/meilailee/tekstailee et miten pärjään kipujen kanssa? Mikä on olo? Ja eilenkin sovittiin illalle kasilta ihan oma lääkärikäynti meidän hoitavan lääkärin kanssa, hänen vapaa-ajallaan. Sitä kutsuisin jo hyväksi palveluksi. No kyllähän mä pärjään, pakko pärjätä. Eikai mulla ole vaihtoehtoa. Ei ne mua varmaan nukuta aina 2vk/kk.
Tosiaan kaikki muu on nyt jäissä, kunnes saadaan tuo kökkö kysta pois mun sarjoistani. Oisko vähä siistiä kirjottaa self help-kirja omista kokemuksistaan asian tiimoilta, noin niiku huumorimielessä. Tyyliin - Jos tunnet kipua pakoputkistossa/imuaukossa,tarkista sarjat esimerkiksi hyppimällä paikallasi. Tärinäkipu imuaukon ja sarjojen kohdalla voi olla merkki tukoksesta sarjojen piuhojen päässä. Tai mikäli keskiosan äkillinen pullistuma aiheuttaa ilmanvaihto-ongelmia ( turvotus alavatsassa) on se myös mahdollinen merkki toimimattomista sarjoista. Kipu on yleensä erittäin selkeä, helppo paikallistaa. Hei, itseironia on mun kantava voima. Pakkohan tälle on nauraa,kun itkeäkkään en kokoajan halua.
Mä haluan luovuttaa, mutta en osaa. Mä haluan antaa olla, mutta en oo vielä valmis. Mä haluan olla vahva ja positiivinen, mutta usko ei meinaa riittää. Vaihtoehto on... to keep on going. Niinku mun ihana lääkäri Nti. E  eilen sanoi jo niin tuttavalliseen sävyyn, Kirsi, nää sun värkkis kusee nyt koko meidän hyvän idean saada rouva raskaaksi. Ja niinhän ne tekee, mut minkäs teet. Tää on ehdottomasti yksi sellaisista asioista mitä en toivoisi kellekkään. Ikinä!

En tiedä onko tän mun pikku luovan taukoni jälkeen enää ketää lukijoita, mutta onko jotain mistä haluaisitte et kertoisin enemmän,tai kysymyksiä mitä tää asia herättää. Laittakaa kommenttia niin katsotaan mitä voidaan tehdä.

I'm back !!

Moikka.

Oon kirjottanu viimeeksi juhannuksena, tai julkaissut silloin. Luonnoksissa on paljonkin pohdintoja kesän ajalta. En tiedä tulenko niitä julkaisemaan, mutta ne on olleet sellasia terapiakirjoituksia itteä varten.
Kesä ( tai miksi sitä kukin haluaa kutsua ) oli ja meni. Meillä oli tosi hauskaa enivei. Mä en oo raskaana, enkä oo muutenkaan keskittänyt ajatuksiani siihen suuntaan. Hormonit on olleet visusti kaapissa, ja mietin tälläkin hetkellä kaivanko niitä enää esiin. Ehkä,who knows?
Tällä hetkellä oon ilmeisesti leikkausjonossa, en ihan varma oo. Sitä nyt miettii parikin lääkäriä ja heillä on eriävät mielipiteet asiasta. Eli mä en tiedä oonko menossa veitsen alle vai en... Syypää tähän on tietenkin uusiutunut kysta. How original... Nyt odotellaan,mikä sekin on tietysti kovin tuttua. Katsotaan mitä tapahtuu. Tällä hetkellä oon ihan törkeen kypsä vaan tähän kaikkeen.
Hubbyn kanssa menee hyvin,pelottavan hyvin jos tiedätte mitä tarkoitan?? Kun ei vaan osaa olla tyytyväinen tilanteeseen. Aina pelkää pahinta. Tai siis oonhan mä tyytyväinen, mutta odotan et koska tää kupla poksahtaa ja tulee taas joku takku. Vaikka aika harvoin niitäkään tulee... Et mitähän mäkin tässä valitan tai suren etukäteen. Elämä on.... Ehkä mulle riittää takuksi ja alamäeksi nää mun epäkurantit värkit!

Katellaan taas.... tuntuu et asiaa taas riittää ☺