Ei sitten ollenkaan niitä juttuja, minkä takia varmaan osa tän postauksen avas. Heheh, en mä sentäs ihan niin avoin ole, vaikka avoimesti kerronkin....
En tiedä oonko ikinä kertonut, mutta meidän neitillä on tapana puhua unissaan. Ja viimeyö oli täynnä jäätäviä kysymyksiä, toiveita ja kaikenlaista soperrusta, mikä jäi hieman epäselviksi.
Eräs keskusteluista täysin nukkuvan lapsen kanssa meni näin.
S: Äiti, onko mehiläisillä yhtä paljon keltaisia raitoja, kuin mustia?
Ä: No en tiedä, laita peitto päälle, ja rupee nukkumaan.
S: Äiti, kato netistä.
Ä: No en mä rupee sitä yöllä selvittämään.
Pitänee vissiin tutkia googlea tänään.
Toinen keskusteluista meni kutakuinkin näin.
S: Äiti mä haluan kilpailla, taistella?
Ä: Ketä vastaan sä haluat taistella keskellä yötä?
S: Pokemoneja
Okei, eli hetkeksi se peli menee jäähylle....
Sitten oli paljon muuta soperrusta, ja sanoja lenteli varmaan tunnin ajan. Toi on kyllä jännä, että neiti puhuu noin paljon, on puhunut ihan parivuotiaasta asti. Kausittaisesti, mutta kuitenkin aika paljon. Onko muilla kokemusta tästä? Mulla ei oo tietääkseni lapsuudessa kamuja, tai en oo itse puhunut ainakaan tietääkseni. Netissä luki, että se olisi vähän niinkuin sukuvika. Pitääpä tutkia asiaa. Mutta nää keskustelut on kummallisia. Ennen ne oli vaan lauseita missä ei ollut järkeä, mutta nykyään ne on oikeen keskusteluja. Neuvolassa meinattiin, että on kuulemma ihan tavallistakin lapsilla, joilla on todella vilkas mielikuvitus. Ja myös, että kysellä vähän onko suvussa ollut tällästä? Kulkee kuulemma suvussa, niinku netissäkin mainittiin.
Huomenna on jo perjantai, joten hyvää viikonloppua kaikille. Katellaan taas...
Kirsi
torstai 22. syyskuuta 2016
tiistai 20. syyskuuta 2016
Tyttöni mun. Ja mä.
Viikko on alkanut mukavasti, kivan viikonlopun jälkeen...
Viikonloppuna nähtiin kavereita, päivitettiin tän mamman ceevee, toivotettiin hyvät matkat ystäville Turkkiin, mökkeiltiin ja etittiin niitä pahuksen Pokemoneja. Neiti on nyt päässyt pelin makuun, onneksi kuitenkin vaan pienimuotoisen keräilyn merkeissä. Niillä voi vissiin taistellakkin, tai pelata, mut siihen en lähde... Enkä mä henk.koht. niitä myöskään rupee keräileen. Vi ska see!
Maanantaina ilmotin tukihenkilölle, että game over. Ja kävin myös kahdesti kävelyllä. Toinen kerta oli kiva, kun käytiin koko familyn kanssa Faroksella kaffilla ja limulla. Jatkettiin siitä kävelle pesiskentälle, kun Ladyt pelas E.tyttöjä vastaan. Käveltiin rantaa pitkin, ja löytyi kuulemma kivasti vesipokemoneja(?) ja sai vähän jolkotella kauniissa kelissä. On meillä vaan huikeet lenkkipolut rannassa. Ja huikeella paikalla myös se vankila. Ei ois varaa siinä huudeila asua, mikäli se olis asuintalo, eikä oikeen oo halua tai tarvetta kyseiseen laitokseen päästä asukiksi.
Tänään tiistaina oli neuvola. Neidin. Vähä tuli tippaa linssiin, kun luki neuvolakortista, että seuraava neuvola : KOULUSSA. Niinku hä? Koulussa? Huoh.... Mihin tää aika meni? Menee? Ja kuulemma vaan kiihtyy! En halua, ja silti en malta odottaa. Neitillä oli pituutta rapiat 120cm, ja painoa 24,5kg. Nättiä suoraa viivaa vetänyt alusta asti tähän päivään. Kaikki ne "testitkin" meni hyvin, ja toistaa päräytti suurimman osan vastauksista kysymyksiin myös toisella kotimaisella. Jaksaa hämmästyttää se taito ja se nopeus millä nuo pienet imee itseensä toisen kielen.
Parit rokotuksetkin törkättiin käsivarsiin. Se normi 6v. rokotus ja sitten se Twinrix hepatittiirokotus, mikä tarvitaan sitä matkaa varten. Neiti pelkäs rokotuksia ihan himmeesti, koska kaverit oli pelotetellut, että se sattuu, mutta ei sitä sitten tarvinnutkaan pelätä. Tuumas jälkeenpäin - Ei saisi pelotella, se on rumaa- Meidän herkkis.
Nyt neiti on mun äidillä yökylässä. Halusi sinne itse, niin soittaa päräytti mummille, että saako tulla? Ja tietty sai. Me vahdataan nyt Hubbyn kanssa Ruutua, ja Sportin matsia. Toki mä vähän bloggaan tässä välissä. Mutta tervetullut breikki, ainakin mulle tän 6v. uhman keskellä. Tai esimurrosikä, niinkuin neuvolantäti sitä kutsui. Oli ihana kuulla, että kuuluu pakettiin. En oo vielä ainakaan ryssinyt mitään kamalasti, noin niinku kasvatuksellisesti. Jei, Vuoden Äiti-palkinto siis voi olla tulossa ihan näillä näppäimillä. Tai sit ei....
Näihin kuviin ja tunnelmiin...
Kirsi
Viikonloppuna nähtiin kavereita, päivitettiin tän mamman ceevee, toivotettiin hyvät matkat ystäville Turkkiin, mökkeiltiin ja etittiin niitä pahuksen Pokemoneja. Neiti on nyt päässyt pelin makuun, onneksi kuitenkin vaan pienimuotoisen keräilyn merkeissä. Niillä voi vissiin taistellakkin, tai pelata, mut siihen en lähde... Enkä mä henk.koht. niitä myöskään rupee keräileen. Vi ska see!
Maanantaina ilmotin tukihenkilölle, että game over. Ja kävin myös kahdesti kävelyllä. Toinen kerta oli kiva, kun käytiin koko familyn kanssa Faroksella kaffilla ja limulla. Jatkettiin siitä kävelle pesiskentälle, kun Ladyt pelas E.tyttöjä vastaan. Käveltiin rantaa pitkin, ja löytyi kuulemma kivasti vesipokemoneja(?) ja sai vähän jolkotella kauniissa kelissä. On meillä vaan huikeet lenkkipolut rannassa. Ja huikeella paikalla myös se vankila. Ei ois varaa siinä huudeila asua, mikäli se olis asuintalo, eikä oikeen oo halua tai tarvetta kyseiseen laitokseen päästä asukiksi.
Tänään tiistaina oli neuvola. Neidin. Vähä tuli tippaa linssiin, kun luki neuvolakortista, että seuraava neuvola : KOULUSSA. Niinku hä? Koulussa? Huoh.... Mihin tää aika meni? Menee? Ja kuulemma vaan kiihtyy! En halua, ja silti en malta odottaa. Neitillä oli pituutta rapiat 120cm, ja painoa 24,5kg. Nättiä suoraa viivaa vetänyt alusta asti tähän päivään. Kaikki ne "testitkin" meni hyvin, ja toistaa päräytti suurimman osan vastauksista kysymyksiin myös toisella kotimaisella. Jaksaa hämmästyttää se taito ja se nopeus millä nuo pienet imee itseensä toisen kielen.
Parit rokotuksetkin törkättiin käsivarsiin. Se normi 6v. rokotus ja sitten se Twinrix hepatittiirokotus, mikä tarvitaan sitä matkaa varten. Neiti pelkäs rokotuksia ihan himmeesti, koska kaverit oli pelotetellut, että se sattuu, mutta ei sitä sitten tarvinnutkaan pelätä. Tuumas jälkeenpäin - Ei saisi pelotella, se on rumaa- Meidän herkkis.
Nyt neiti on mun äidillä yökylässä. Halusi sinne itse, niin soittaa päräytti mummille, että saako tulla? Ja tietty sai. Me vahdataan nyt Hubbyn kanssa Ruutua, ja Sportin matsia. Toki mä vähän bloggaan tässä välissä. Mutta tervetullut breikki, ainakin mulle tän 6v. uhman keskellä. Tai esimurrosikä, niinkuin neuvolantäti sitä kutsui. Oli ihana kuulla, että kuuluu pakettiin. En oo vielä ainakaan ryssinyt mitään kamalasti, noin niinku kasvatuksellisesti. Jei, Vuoden Äiti-palkinto siis voi olla tulossa ihan näillä näppäimillä. Tai sit ei....
Näihin kuviin ja tunnelmiin...
Kirsi
 |
| Neidin tuoma tuliainen. |
lauantai 17. syyskuuta 2016
Reissua Pukkaa....
Viimeeksi jo kirjottelin siitä, että on pohdinnassa reissu Turkkiin , tai vaihtoehtoisesti ystävien luokse Singaporeen. Voittajaksi tällä kertaa nousi.... drum roll.... Singapore. Elikkä lähdetään Singaporeen lokakuun puolivälissä, ja viivymme matkalla 12pv. Lento sinne lähtee Hesasta klo.23:55 ja siitä sitten 12h matka kohteeseen. Sara onneksi nukkuu koneessa, on ainakin aina tähän asti nukkunut todella hyvin. Paikalla ollaan klo.16:40 paikallista aikaa. Eli mäkin pääsen nukkumaan suht nopeesti, koska koneessa unen saaminen omalla kohdalla on todella heikkoa. Takaisin tullessa sama homma lähdön kanssa, eli kone nousee 23:55 ja lentoaikakin on yllättäen sama 12h, mutta täälä kotimaassa kello on aamulla 6.40 kun laskeudutaan, joten melkonen suoritus selvitä siitä päivästä, jos en saa koneessa yhtään nukuttua. Mutta sellasta se on. Oon silti supertyytyväinen päätökseen lähteä sinne ystävien luokse. Ikävä on kova, kun viimeset pari vuotta on hengattu lähes päivittäin, naapureita kun ollaan. Ollaan jaettu iloja, suruja, ja kaikkea siltä väliltä. Oon niin happyhappyjoyjoy!!
Aika paljon oon nyt miettinyt myös tätä toista äskettäin pinnalla ollutta asiaa. Mitä tehdä sen asian suhteen. Ja oon tullut päätökseen, että luovuttaa en osaa, enkä vielä halua. Niinkuin eräs ystäväni sanoi mulle, niin saman voisin todeta, että en ole vielä siellä, missä mä vaan annan olla.
Mutta se missä mä oon, on se, että urheilutermein, mä otan aikalisän. 2kk. Ja sitten mietin asiaa uudestaan. Mä uskoisin, että mun hoitosuhde tukihenkilön kanssa tuli päätökseen viime maanantaina, kun nostin valtavan suojamuurin, ja totesin, että ei käy. Sen kummemmin asiaa avaamatta, apu oli suuri ja helpotus sitäkin valtavampi, kun sain purkaa tuntojani niitä yhtään kaunistelematta, tai selittelemättä, mutta nyt meidän polut meni vähän ristiin, joten kiitos ja näkemiin.
Koitan saada reissulta paljon kuvia, tai ainakin sen verran, että voin postata jotain kivaa sieltä päiväntasaajan huudeilta. Onko kellään kokemuksia Singaporesta?
Äärimmäisen hyvää viikonloppua, mä keskityn nyt naisten pesisfinaaliin Ylen tarjoamana.
Kirsi
Aika paljon oon nyt miettinyt myös tätä toista äskettäin pinnalla ollutta asiaa. Mitä tehdä sen asian suhteen. Ja oon tullut päätökseen, että luovuttaa en osaa, enkä vielä halua. Niinkuin eräs ystäväni sanoi mulle, niin saman voisin todeta, että en ole vielä siellä, missä mä vaan annan olla.
Mutta se missä mä oon, on se, että urheilutermein, mä otan aikalisän. 2kk. Ja sitten mietin asiaa uudestaan. Mä uskoisin, että mun hoitosuhde tukihenkilön kanssa tuli päätökseen viime maanantaina, kun nostin valtavan suojamuurin, ja totesin, että ei käy. Sen kummemmin asiaa avaamatta, apu oli suuri ja helpotus sitäkin valtavampi, kun sain purkaa tuntojani niitä yhtään kaunistelematta, tai selittelemättä, mutta nyt meidän polut meni vähän ristiin, joten kiitos ja näkemiin.
Koitan saada reissulta paljon kuvia, tai ainakin sen verran, että voin postata jotain kivaa sieltä päiväntasaajan huudeilta. Onko kellään kokemuksia Singaporesta?
Äärimmäisen hyvää viikonloppua, mä keskityn nyt naisten pesisfinaaliin Ylen tarjoamana.
Kirsi
sunnuntai 4. syyskuuta 2016
Päätöksiä, ja valtavaa tajunnanvirtaa.
Päätöksiä, päätöksiä... What to do? Mä oon miettinyt pääni puhki nyt viikonlopun aikana, että mitä tehdä mun järkyttävän matkakuumeen kanssa. Kiitos vaan Marika tästäkin "tartunnasta". Mietittiin Mardiksen kanssa Turkin reissua kera lapset, mutta lentoajat ja ajankohta tuntuu nyt vähän hankalalta, ja vaasan koneessa on vielä niin kalliit lippuhinnat. Ja paikkojakaan ei kovan paljoa enää ole. Sitten taas.....
Meidän läheinen ystäväperhe muutti Singaporeen kesäkuun lopussa. Ja siitä lähtien, kun heidän matkansa varmistui, oli puhetta, että mentäisiin sinne syksyllä käymään. Noh.... Raskaus ja keskenmeno sitten hieman sotki suunnitelmia. Ensin raskaus herätti kysymykset kuten jaksanko lähteä, haluanko lähteä ja voidaanko lähteä. Ja keskenmeno taas herätti hyvin pitkälti samat kysymykset. Nyt tilanteen hieman rauhoituttua mä mietin, että pitäiskö sittekin lähteä? Aivan liikaa liikkuvia osia. Mutta tuleeko ikinä lähdettyä Singaporeen? Nyt ois oppaatkin omasta takaa. Ja koska se mitä tapahtuu kenties joskus raskauden kanssa, tuntuu kovin kaukaiselta. Ei se salama tunnetusti kovin montaa kertaa iske samaan paikkaan. Tai näin oon kuullut. En ole sen kummemmin tutkinut salamoiden sielunelämää. Hubby ei ole lähdössä mukaan. Ei saa noin pitkää lomaa. Koska mehän meinattais olla sielä 12pv. Syyslomaviikon molemmilla puolilla. Oon yrittänyt ajatella sillain, että kerranhan täälä vaan ollaan jne.... Nyt tarttis vahvistusta. Niinku tänään. Vaikka heti. Kiitos.
Pakko kirjottaa muutama tajunnavirta tolta meidän neitiltä ylös. Neiti on ollut jotenkin huikean hauskaa seuraa tässä nyt viimeset pari-kolme viikkoa. Selkeästi jotain kehitystä on taas tapahtunut, koska uteliaisuus ja halu keskustella isoistakin asioista on herännyt jälleen henkiin.
Pari viikkoa sitten,
Sara: Äiti, ootko yli 15?
Ä: Olen, kuinka niin?
S: No tiesitko, että sulle voi tulla hiivatulehdus. Että jos alkaa kutisemaan, tai alat haista mädäntyneeltä kalalta, sulla voi olla hiivatulehdus.
Ä: Ahaa, no just.
S: Mutta ei sitä tarvitse pelätä. Siihen on lääke, Canesten Combi. Sen saa lääkäriltä, Tai ilman reseptiä, jos se on jo aiemmin todettu.
Ä: Mistä tää nyt tuli?
S: Radiossa.
Saarikauden päättäijäisissä, odotettiin kavereita mäkille, niin siinä sieniä ettiessä tien reunassa, Sara kääntyi kattomaan mua ja totes, että kyllä äiti ilmavaivoistakin voi mennä lääkäriin. Olin sit vaan että jaahas, mistä tämä nyt tuli? Neiti oli vain hiljaa. Silence is golden.
Ja toissailtana,
S: Äiti miksi sä puhut niin paljon Jeesuksesta?
Ä: No enhän puhu.
S: No puhuthan sä, aina kun sä nostelet tavaroita, tai mä teen jotain tyhmää, niin sanot, että voi jeesus tätä touhua.
Ä: No ensinnäkin mä sanon voi jessus, ja toisekseen, kun en mä kiroillakkaan viitti.
S: Joo kiroilu on rumaa.
Niin ihana tyyppi, kaikessa. Hyvässä ja pahassa. Trust me. Tällä hetkellä taas joku länkytys/pissis/muiden syyttely-uhma koittaa kovaa nostaa päätään, mut kuuluu ilmeisesti pakettiin mallia 6v. Tai sit se on vaan meillä. Eikai??
Kirsi
Meidän läheinen ystäväperhe muutti Singaporeen kesäkuun lopussa. Ja siitä lähtien, kun heidän matkansa varmistui, oli puhetta, että mentäisiin sinne syksyllä käymään. Noh.... Raskaus ja keskenmeno sitten hieman sotki suunnitelmia. Ensin raskaus herätti kysymykset kuten jaksanko lähteä, haluanko lähteä ja voidaanko lähteä. Ja keskenmeno taas herätti hyvin pitkälti samat kysymykset. Nyt tilanteen hieman rauhoituttua mä mietin, että pitäiskö sittekin lähteä? Aivan liikaa liikkuvia osia. Mutta tuleeko ikinä lähdettyä Singaporeen? Nyt ois oppaatkin omasta takaa. Ja koska se mitä tapahtuu kenties joskus raskauden kanssa, tuntuu kovin kaukaiselta. Ei se salama tunnetusti kovin montaa kertaa iske samaan paikkaan. Tai näin oon kuullut. En ole sen kummemmin tutkinut salamoiden sielunelämää. Hubby ei ole lähdössä mukaan. Ei saa noin pitkää lomaa. Koska mehän meinattais olla sielä 12pv. Syyslomaviikon molemmilla puolilla. Oon yrittänyt ajatella sillain, että kerranhan täälä vaan ollaan jne.... Nyt tarttis vahvistusta. Niinku tänään. Vaikka heti. Kiitos.
Pakko kirjottaa muutama tajunnavirta tolta meidän neitiltä ylös. Neiti on ollut jotenkin huikean hauskaa seuraa tässä nyt viimeset pari-kolme viikkoa. Selkeästi jotain kehitystä on taas tapahtunut, koska uteliaisuus ja halu keskustella isoistakin asioista on herännyt jälleen henkiin.
Pari viikkoa sitten,
Sara: Äiti, ootko yli 15?
Ä: Olen, kuinka niin?
S: No tiesitko, että sulle voi tulla hiivatulehdus. Että jos alkaa kutisemaan, tai alat haista mädäntyneeltä kalalta, sulla voi olla hiivatulehdus.
Ä: Ahaa, no just.
S: Mutta ei sitä tarvitse pelätä. Siihen on lääke, Canesten Combi. Sen saa lääkäriltä, Tai ilman reseptiä, jos se on jo aiemmin todettu.
Ä: Mistä tää nyt tuli?
S: Radiossa.
Saarikauden päättäijäisissä, odotettiin kavereita mäkille, niin siinä sieniä ettiessä tien reunassa, Sara kääntyi kattomaan mua ja totes, että kyllä äiti ilmavaivoistakin voi mennä lääkäriin. Olin sit vaan että jaahas, mistä tämä nyt tuli? Neiti oli vain hiljaa. Silence is golden.
Ja toissailtana,
S: Äiti miksi sä puhut niin paljon Jeesuksesta?
Ä: No enhän puhu.
S: No puhuthan sä, aina kun sä nostelet tavaroita, tai mä teen jotain tyhmää, niin sanot, että voi jeesus tätä touhua.
Ä: No ensinnäkin mä sanon voi jessus, ja toisekseen, kun en mä kiroillakkaan viitti.
S: Joo kiroilu on rumaa.
Niin ihana tyyppi, kaikessa. Hyvässä ja pahassa. Trust me. Tällä hetkellä taas joku länkytys/pissis/muiden syyttely-uhma koittaa kovaa nostaa päätään, mut kuuluu ilmeisesti pakettiin mallia 6v. Tai sit se on vaan meillä. Eikai??
Kirsi
torstai 1. syyskuuta 2016
Tunteita ja tunteita.
Huoh....
Ekaks, kiitos kaikille niistä yksityisviesteistä, whatsupeista ja kommenteista mitä edellinen, jopa dramaattinen paluuni blogiin sai aikaan, Oon tosi otettu ja lämmittää sydäntä. Oli kiva huomata, että kirjottaminen helpottaa edelleen oloa, niinkuin se on tehnyt tähänkin asti, Oon huomannut, että oon huono ottamaan vastaan tukea/olkapäätä, koska se tuntuu siltä, että vaivaan muita mun ongelmilla, ja kun kaikkialla puhutaan siitä, että jokaisella on omat ongelmansa. Ihan läheisten kanssa pystyn siihen kyllä, mutta siinäkin on limiittinsä montako kertaa pystyn samasta asiasta puhua läheisten kanssa, Koska se tuntuu siltä, että vaivaan muita, ja muillakin on ongelmansa jne... Huomaatte varmaan noidankehän tässä asiassa. KUN MUILLAKIN ON ONGELMANSA.
Oon kesän aikana käynyt läpi monenlaisia tunteita. Oon tuntenut helvetin suurta vihaa, inhoa ja jopa fyysistä puistatusta itseäni kohtaan. Lääkäritkin on sanoneet, että en olisi voinut tehdä mitään toisin, en olisi pystynyt omilla teoillani estämään tapahtunutta. Pikkuinen tuskin oli elinkelpoinen vatsan tällä puolella jne... Mutta eihän se "tieto" estä mua tuntemasta silti. Mä pohdin pääni sisällä miksi meille kävi näin? Miksi mä en pystynyt tuomaan elävää vauvaa kotiin, sillähän oli jo sydämensykkeetkin? Mä inhoan ( aiempaa enemmän) mun kroppaa ja etsin vastauksia tähän traumaan jopa niinkin syvällisesti, kuin että oonko tehnyt jotain niin pahaa, että tää oli vähän kuin karma? Onko mun menneisyydessä jotain niin pahaa, että mä ansaitsin tämän? Ansaitsin tämän, niinkun oikeesti! Lapsettomuus ja keskenmenot, ei kukaan voi niitä ansaita. Tai sit on asiat pahasti pielessä universumissa. Mä en toivo näistä kumpaakaan yhtään kellekkään.
Huomasin masokistisesti ajattelevani, että en saanut sanoa neidille, että hänestä tulee isosisko, enkä saanut nähdä sitä iloa ja riemua, kun vauva tuodaan kotiin. Tämän kaltaisia ajatuksia vilisi, ja synkkinä hetkinä vilisee vieläkin päässä, ja samalla huomaan olevani onnellinen, niin kovin onnellinen siitä, että ei ehditty kertoa Saralle raskaudesta, koska se suru, mitä hän olisi kokenut, olisi ollut jotain sellasta, mitä mä en ois kestänyt. Nytkin läppärin näppäimet on kosteena ihan vaan pelkästä ajatuksesta.
Oon tukihenkilöni kanssa puhunut siitä, että mitkä tunteet on sallittuja, hyviä käydä läpi ja mitä on odotettavissa. Ja vastaus on kaikki. On mahdollista kokea suurta surua, iloa, vääryyttä, inhoa ja rakkautta samaan aikaan. Ainakin mun kohdalla. On ollut outoa, kun joku on haastanut mut ajattelemaan vaan itseäni. Minut, joka välttää kuin ruttoa omien tarpeiden priorisointia. Minut joka vielä hetki sitten olin valmis halkomaan kiviä, ja hakemaan yksisarvisen kuusta, että mun perheellä, ja lähipiirillä olisi kaikki hyvin. Ja kirjoitettuna nämäkin tunteet, aiheuttaa olon, joka ahistaa, ja puistattaa. Mitä mä tässä jaarittelen omista oloista, kun monilla on asiat huonommin, tai moni muukin kärsii samasta yms.... Mutta nää on mun tunteita. Ja mulla on niihin ( kuulemma) oikeus. Onkohan se niin??
Samalla kuitenkin syyskuun ensimmäisenä päivänä, mä oon onnellinen siitä mitä mulla on. Mulla on terve lapsi, ollaan ite terveinä Hubbyn kanssa. Mun läheiset on terveinä (koputtaa puuta ) ja syksy tulee. Rakastan syksyä, sen ilmaa, värejä ja raikkautta. Mun on hyvä olla suurimman osan aikaa, ja se on ookoo.
Kirsi
Ekaks, kiitos kaikille niistä yksityisviesteistä, whatsupeista ja kommenteista mitä edellinen, jopa dramaattinen paluuni blogiin sai aikaan, Oon tosi otettu ja lämmittää sydäntä. Oli kiva huomata, että kirjottaminen helpottaa edelleen oloa, niinkuin se on tehnyt tähänkin asti, Oon huomannut, että oon huono ottamaan vastaan tukea/olkapäätä, koska se tuntuu siltä, että vaivaan muita mun ongelmilla, ja kun kaikkialla puhutaan siitä, että jokaisella on omat ongelmansa. Ihan läheisten kanssa pystyn siihen kyllä, mutta siinäkin on limiittinsä montako kertaa pystyn samasta asiasta puhua läheisten kanssa, Koska se tuntuu siltä, että vaivaan muita, ja muillakin on ongelmansa jne... Huomaatte varmaan noidankehän tässä asiassa. KUN MUILLAKIN ON ONGELMANSA.
Oon kesän aikana käynyt läpi monenlaisia tunteita. Oon tuntenut helvetin suurta vihaa, inhoa ja jopa fyysistä puistatusta itseäni kohtaan. Lääkäritkin on sanoneet, että en olisi voinut tehdä mitään toisin, en olisi pystynyt omilla teoillani estämään tapahtunutta. Pikkuinen tuskin oli elinkelpoinen vatsan tällä puolella jne... Mutta eihän se "tieto" estä mua tuntemasta silti. Mä pohdin pääni sisällä miksi meille kävi näin? Miksi mä en pystynyt tuomaan elävää vauvaa kotiin, sillähän oli jo sydämensykkeetkin? Mä inhoan ( aiempaa enemmän) mun kroppaa ja etsin vastauksia tähän traumaan jopa niinkin syvällisesti, kuin että oonko tehnyt jotain niin pahaa, että tää oli vähän kuin karma? Onko mun menneisyydessä jotain niin pahaa, että mä ansaitsin tämän? Ansaitsin tämän, niinkun oikeesti! Lapsettomuus ja keskenmenot, ei kukaan voi niitä ansaita. Tai sit on asiat pahasti pielessä universumissa. Mä en toivo näistä kumpaakaan yhtään kellekkään.
Huomasin masokistisesti ajattelevani, että en saanut sanoa neidille, että hänestä tulee isosisko, enkä saanut nähdä sitä iloa ja riemua, kun vauva tuodaan kotiin. Tämän kaltaisia ajatuksia vilisi, ja synkkinä hetkinä vilisee vieläkin päässä, ja samalla huomaan olevani onnellinen, niin kovin onnellinen siitä, että ei ehditty kertoa Saralle raskaudesta, koska se suru, mitä hän olisi kokenut, olisi ollut jotain sellasta, mitä mä en ois kestänyt. Nytkin läppärin näppäimet on kosteena ihan vaan pelkästä ajatuksesta.
Oon tukihenkilöni kanssa puhunut siitä, että mitkä tunteet on sallittuja, hyviä käydä läpi ja mitä on odotettavissa. Ja vastaus on kaikki. On mahdollista kokea suurta surua, iloa, vääryyttä, inhoa ja rakkautta samaan aikaan. Ainakin mun kohdalla. On ollut outoa, kun joku on haastanut mut ajattelemaan vaan itseäni. Minut, joka välttää kuin ruttoa omien tarpeiden priorisointia. Minut joka vielä hetki sitten olin valmis halkomaan kiviä, ja hakemaan yksisarvisen kuusta, että mun perheellä, ja lähipiirillä olisi kaikki hyvin. Ja kirjoitettuna nämäkin tunteet, aiheuttaa olon, joka ahistaa, ja puistattaa. Mitä mä tässä jaarittelen omista oloista, kun monilla on asiat huonommin, tai moni muukin kärsii samasta yms.... Mutta nää on mun tunteita. Ja mulla on niihin ( kuulemma) oikeus. Onkohan se niin??
Samalla kuitenkin syyskuun ensimmäisenä päivänä, mä oon onnellinen siitä mitä mulla on. Mulla on terve lapsi, ollaan ite terveinä Hubbyn kanssa. Mun läheiset on terveinä (koputtaa puuta ) ja syksy tulee. Rakastan syksyä, sen ilmaa, värejä ja raikkautta. Mun on hyvä olla suurimman osan aikaa, ja se on ookoo.
Kirsi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)