One time in Singapore....

Siitä näyttäis olevan tovi, kun oon viimeksi julkaissut. Sanotaanko näin, että on ollu ihan liikaa kaikkea ja ihan liian vähän sanoja.

Mutta meidän matka Singaporeen oli yhdellä sanalla kuvattuna , KOKEMUSRIKAS!
Matka alkoi vähän raskaissa tunnelmissa, koska mun annettiin ymmärtää, että oon tehnyt jotain todella väärää ihmisille, joille sitä ihan viimeiseksi olisin halunnut tehdä. Mutta sitten ajattelin asiaa niin ,että jos musta luullaan, että tahallaan satuttaisin mulle tärkeitä ihmisiä siten, niin se ei oo mun ongelma. Se on jopa hieman loukkaavaa. Ilmeisesti luullaan , että mä voisin olla niin kamala. Kauhean valitettavaa. Oon asiasta edelleen todella surullinen. Mutta se on taas ihan toinen juttu, mitä en täälä aio ruotia. Mun sydäntä särkee...


Oli kokemuksia, mitkä nostaa hymyn huulille ja kokemuksia, mitkä saa kyyneleet valumaan silmistä.

Mutta otetaan ensin käsittelyyn ne hyvät ja ihanat. Oli niin ihana nähdä ystäviä. Ja matkan aikana, ystävät todella tuli tarpeeseen.
Lento oli pitkä, muta sitä onneksi helpotti se , että matkattiin ns. yötä vasten. Neiti nukahti jo ennen ruokaa. Ja veti sellaset 9h yöunet siinä koneessa. Ite torkahtelin sielä täälä. Onneksi oltiin varauduttu ja ostettu sellaset dorkan näköset niskatyynyt. Niin hyvä 8€ ostos, ettei mitään rajaa. Saralla oli omansa. Ja sekin ihan törkeen kätevä, kun ei se pää pääse notkahtelemaan, ja kun noi muksut nyt nukkuu mitä kummallisimmissa asennoissa, niin se ei haitannu, vaikka vähä käsinojaan joutuikin nojata, niskatyyny pelastaa.
Perille saavuttiin, ja heti kun pääsi kentältä pihalle, se kosteus ja kuumuus iski voimakkaasti vasten kasvoja. Ollaan Hubbyn kanssa oltu joskus Thaimaassa, ja oletin sen olevan samanlaista. No voin kertoa, EI OLLU! Mutta main thing, me oltiin perillä. Hypättiin taksiin, ja ajettiin puolen tunnin matka etukäteen saatuihin koordinaatteihin. Ja sielä ystävät odottivat pihatiellä. Yhtä lukuunottamatta, kaikki oli todella iloisia jälleennäkemisestä, ja tälle eräälle annettakoon se anteeksi, koska hän on pieni taapero ja vierastus oli kovaa. Mut onneksi sekin helpotti matkan kuluessa, ja hänen ansioistaan, meidän matkalla oli monia ihania hetkiä.

Ensimmäisenä tytöt 6v vaan tuijotti toisiaan 4kk tauon jälkeen. Siitä päästyä, oli kuin he eivät koskaan olisi olleet erossa. Vähän ruokaa, juomaa ja illaksi altaalle vielä huuhtomaan matkan pölyt päältä. Neidistä kuoriutui todellinen vesipeto matkalla. Sukeltaminen on ihan pop, samoin kuperkeikka vedessä, ja yhden käden käsilläseisonta, koska toinen käsi on vielä tiukasti nenässä. Ja kyllä mä itsestänikin löysin sen kauan kadoksissa olleen sukeltelijan. Oon aina rakastanut sukeltamista, ja sitä mä pääasiassa tein nytkin, jos en heitelly neitejä veteen mun polvilta, tai katsellut kun he hyppelivät erilaisia hyppyjä tasanteelta altaaseen.

Ensimmäisen neljän päivän aikana tuli nähtyä Universal Studios Singapore, ja se oli huikee, mahtava, innostava, kaunis ja kaikkia mahdollisia adjektiiveja mitä maa päällään kantaa. Siitä enemmän kuvapostauksessa, minkä laitan lähipäivinä.
Singaporessa liikkuminen on kyllä äärimmäiäsen kätevää. Julkisia kulkuyhteyksiä kutsutaan hyvästä syystä yhdeksi mailman parhaimmista. Paikat on järkyttävän siistit, tokikin roskaamisesta ja likaamisesta sielä myös sakotetaan ihan törkeen paljon. Niinkin siistiksi maaksi, sielä EI ole ROSKIKSIA juuri missään julkisilla paikoilla. EIKÄ kelloja, minkä oon selittänyt sillä, että vaikka kritisoin suomessakin hyvin näkyvästi esillä olevaa kännykkäaddiktiota, niin se EI ole mitään verrattuna tuola asuviin. Rohkenen väittää, että 90% ihmisistä (ellei enemmänkin) on silmät kohdistettuna kännykkään kaiken aikaa. Ja mä tarkotan kaiken aikaa. Ne kulkee kaduillakin ihan niinkuin humalassa, koska seilaavat kadun laidalta toiselle, hitaasti ja lainkaan seuraamatta liikennettä. Se on jotain ihan kamalaa. Ei ne siis tarvi kelloja, koska kännykkä kertoo sen koko ajan, koska se kännykkä on kädessä KOKO AJAN. Tuliko selväksi? Vieläkin ahistaa...
Käytiin myös Little Indiassa ekana viikonloppuna, hieman huokeammilla hintatasoilla varustetussa ostoshelvetissä. Siis ihania tavaroita yms, mutta silkka volyymi oli jotain ihan käsittämätöntä. Ostoskeskus niin täyteen tungettuna kaikkea, mitä maa päällään kantaa. Mutta sain upotettua sinne vähä reilun 60 euroa, ja sain sillä ( neidille pääasiassa) kaikkea ihanaa. Singapore on maineensa arvoinen kalliissa hintatasossa. Myöhemmin tässä postauksessa rahaa vasta palaakin.
Mä kutsuisin Singaporea eri kulttuurien sulatusuuniksi. Löytyy Kiina, Malesia, Filippiinit, Intia ja you name it, kaikialta tulleita expaatteja unohtamatta.

Sitten lensi paska tuulettimeen.

Mun äiti sai sydänkohtauksen. Olin kyllä huomannut, että äiti oli väsyneempi kuin yleensä, ja ihmetteli sitä itsekkin. Mutta laitettiin se kumpikin kuumuuden piikkiin.
Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, äiti sanoi mulle, että nyt satttuu ja kovaa. Vasen käsi puutui, leukoja kiristi, oksetti, on kylmä hiki ja huimaa. Herätin isäntäperheen ja pyysin soittamaan ambulanssin. Ambulanssi tuli, mielestäni hitaasti, mutta eihän mulla ollut mitään käsitystä ajasta, koska yritin rauhottaa äitiä, ja olla rauhallinen. Isäntäperhe sitä jälkikäteen ihmettelikin, että kuinka mä pystyin olla niin rauhallinen? Oli pakko.
Ambulanssista tullut hoitaja otti äitiltä EKG:n ja se paljasti, että kyseessä on epänormaali tulos. Lähdettiin sairaalaan. Muistan vaan sanoneeni ystäville, että ilmottelen miten käy, ja että pitää neitistä huolta. Siitä alkoi pätkä mun elämää, mitä en ikinä olis halunnu kokea, ja mikä pisti mun englannin kielitaidon suurimpaan kokeeseen ikinä Meidän onneksi Singaporen lääketieteen tietämys, osaamistaso ja palvelutaso on yksi maapallon parhaimmista. Mutta kun raha tule kovin lähellä potilaan hoitoa, sai valitettavasti taistella melko kovaa, ennenkuin saatiin vakuutuskeissit auki ja rahavirrat pyörimään, ja sekään ei tietty mennyt mutkitta.
Äitiä hoidettiin ensin akuutilla, missä hänestä otettiin verikokeita, sydänfilmiä ja mitattiin jos jonkinmisella mittarilla. Kaikki tulokset viittasivat sydänkohtaukseen, ja meidät siirrettiin tarkkailuosastolle. Sielä meille infottiin, että äidin täytyy jäädä osastolle, ja että vapaata sänkyä sydänosastolta odotetaan. Seuraavaksi sisään kävelee jakkupukuinen kiinalaisnainen, lyö mulle 6600 singaporen dollarin laskun käteen, ja ilmottaa, että mun täytyy tehdä tämän suuruinen talletus ( 1sd on karkeesti 0,70€) , mistä maksetaan äidin hoito, lääkkeet ja yöpymiset. Että he ilmoittavat kun se raha loppuu, ja tarvitaan lisää, tai jos se riittää, niin me voidaan sitten periä se meidän vakuutusyhtiöstä suomessa. Tässä vaiheessa kello oli n.03.30 paikallista aikaa, ja mun prosessointi kesti hieman, taisin kysyä vaan ,että hä? Mistä sä luulet, kun oon 10minuuttia sitten avannut vakuutuskeissin suomeen, että mä sulle annan tollaset rahat. Ja se tulkittiin, että en halua maksaa, ja vaikka selitin, että annan vaikka toisen munuaisen tässä kohtaa, ei mulla ole tollasia rahoja tällä sekunnilla. No päästiin sopuun, että äiti jää aloillen ja katsotaan asiaa aamulla kun uudet kokeet on otettu. Lääkäri tulee tulokset kertomaan ja suomessakin valkenee aamu, että vakuutusyhtiö kerkee asiaan reagoida. Lähdin kämpille, halusin olla sielä, kun neiti herää ja kertoa, että mummilla on vähä kipuja, ja ei oo nyt paikalla hetkeen.

Pääsin kämpille, ehdin torkahtaa tunniksi, kun sairaalasta soitettiin perheen isännälle, jonka paikallinen numero annettiin  yhteysnumeroksi, koska muun maan numero ei kelpaa. Sain viestin lähteä sairaalaan heti, äitin tila on uudelleen huonontunut, ja hän tarvitseen kiireellisen operaation. Päästyäni sairaalaan, mulle kerrottiin, että äidin tulokset on vähä huonontuneet, ja kyseessä on luultavasti tukos jossain/useammassa sydämeen vievässä verisuonessa. Varjoainekuvaus on tehtävä nyt heti, ja mahdollisesti pallolaajennus. Kardiologi kertoi tehneensä päätöksen , että äidistäni tehdään ns.high risk case ja näin ohittaa sen vakuutuksesta saatavan maksusitoumuksen odottelun. Koska lääkäri totesi, että äitini on high risk, niin hän ei jää byrokratiaa odottelemaan. Tässä vaiheessa kerroin äitilleni missä mennään, että häntä alotetaan valmistelemaan varjoainekuvaukseen, ja mahdolliseen pallolaajennukseen. Valmistelujen aikana, mut pyydettiin äidin vakuutustietojen kanssa jälleen käymään sielä Patient Service Centerissä, mikä siis hoitaa kaikki vakuutus/raha-asiat saraalassa. Mulle luvattiin, että ehdin vielä takaisin, ennenkuin äiti viedään operaatioon.

Centerissä mua odotti joku aasialaisrotuinen pieneltä pojalta näyttävä mies, ja mitään puhumatta/pohjustamatta hän löi mulle käteen 18 865SD laskun, ja selitti hiljaisella ja sekavalla englannilla, että mun täytyy nyt maksaa tuo summa, että mun äidin hoitoa voidaan jatkaa, ja hän saa kipeästi tarvitsemansa operaation. Siinä vaiheessa, kun mulla oli unevelkaa vaan ihan liian monta tuntia ja hänen presentaatio oli surkeaa, mulla napsahti. Mä huudin sielä toimistossa, että mistä v'''''ta te luulette, että mä kaivan tollaset rahat tällä minuutilla, ja että rupea poika saa''''''na puhumaan kunnollista englantia, artikuloi, lakkaa hymyilemästä ja korota sun ääntäs, koska mä en v'''''u ymmärrä sanaakaan!!!!! Mun käskettiin vaan tuoda äidin vakuutustiedot ja sä lykkäät mulle käteen laskun, mikä vastaa mun about puolen vuoden tuloja kotimaassa. ( ei se tiennyt , että oon työtön) Hän siinä sitten vain hymyilemään ja samassa kuulen, kun se ihana hoitaja äidin huoneesta ryntää paikalle, kertoen, että äidin valmistelut on tehty. Hän haluaa minut nähdä ja mikä täälä kestää? Oli kuulemma kuullut mut hisseille asti. Kerroin mikä hätänä, ja hän nopeasti selvitti tilanteen "poitsun" kanssa ja päästiin pois sieltä toimistosta.

Äitini kävi operaatiossa, ja LAD-valtimosta löytyi 4 pientä tukosta, kaksi muuta olivat puhtaita. Pallolaajennus tehtiin, ja kotiutus tapahtui 2pv myöhemmin. Toki matkaan sisältyi vielä pari riitaa Centerissä, mutta äiti oli hoidettu kuntoon ja kun yhteys vakuutusyhtiöönkin saatiin pelaamaan
( kiitokset vaan pro-liiton kautta Turva-vakuutuksille) oli kyyti melko sujuvaa siitä eteenpäin. Vielä piti hoitaa asiat Finnairin kanssa ja hommata pyörätuolikuljetus lentokentälle, ja matka pystyi jatkumaan.

Äiti lensi meidän kanssa kotiin, ja on nyt ookoo kunnossa. Mulla meinaa olla vähä käynnistysvaikeuksia. Aina mulla niitä on , mutta nyt jotenkin normaalia enemmän. Mutta kyllä tämä tästä.

Ystävät rakkaat, älkää koskaan ottako läheisiä ja rakkaita itsestäänselvyytenä. Ei koskaa tiedä millä oksalla piru istuu. Kyllä taas monet asiat tuntuu pieniltä tämän rinnalla. Mun perheelle ja läheisille tiedoksi vielä tätäkin kautta. Mä rakastan teitä, lähellä ja kaukana.

Tulipa romaani, jos joku jaksoi mun jaarittelua tänne asti, taputtakaa itseänne selkään ja huokaskaa, koska nyt se loppui. Tältä erää....

Yöllä tapahtunutta...

Ei sitten ollenkaan niitä juttuja, minkä takia varmaan osa tän postauksen avas. Heheh, en mä sentäs ihan niin avoin ole, vaikka avoimesti kerronkin....

En tiedä oonko ikinä kertonut, mutta meidän neitillä on tapana puhua unissaan. Ja viimeyö oli täynnä jäätäviä kysymyksiä, toiveita ja kaikenlaista soperrusta,  mikä jäi hieman epäselviksi.

Eräs keskusteluista täysin nukkuvan lapsen kanssa meni näin.

S: Äiti, onko mehiläisillä yhtä paljon keltaisia raitoja, kuin mustia?
Ä: No en tiedä, laita peitto päälle, ja rupee nukkumaan.
S: Äiti, kato netistä.
Ä: No en mä rupee sitä yöllä selvittämään.

Pitänee vissiin tutkia googlea tänään.

Toinen keskusteluista meni kutakuinkin näin.

S: Äiti mä haluan kilpailla, taistella?
Ä: Ketä vastaan sä haluat taistella keskellä yötä?
S: Pokemoneja

Okei, eli hetkeksi se peli menee jäähylle....

Sitten oli paljon muuta soperrusta, ja sanoja lenteli varmaan tunnin ajan. Toi on kyllä jännä, että neiti puhuu noin paljon, on puhunut ihan parivuotiaasta asti. Kausittaisesti, mutta kuitenkin aika paljon. Onko muilla kokemusta tästä? Mulla ei oo tietääkseni lapsuudessa kamuja, tai en oo itse puhunut ainakaan tietääkseni. Netissä luki, että se olisi vähän niinkuin sukuvika. Pitääpä tutkia asiaa. Mutta nää keskustelut on kummallisia. Ennen ne oli vaan lauseita missä ei ollut järkeä, mutta nykyään ne on oikeen keskusteluja. Neuvolassa meinattiin, että on kuulemma ihan tavallistakin lapsilla, joilla on todella vilkas mielikuvitus. Ja myös, että kysellä vähän onko suvussa ollut tällästä? Kulkee kuulemma suvussa, niinku netissäkin mainittiin.

Huomenna on jo perjantai, joten hyvää viikonloppua kaikille. Katellaan taas...

Kirsi

Tyttöni mun. Ja mä.

Viikko on alkanut mukavasti, kivan viikonlopun jälkeen...

Viikonloppuna nähtiin kavereita, päivitettiin tän mamman ceevee, toivotettiin hyvät matkat ystäville Turkkiin, mökkeiltiin ja etittiin niitä pahuksen Pokemoneja. Neiti on nyt päässyt pelin makuun, onneksi kuitenkin vaan pienimuotoisen keräilyn merkeissä. Niillä voi vissiin taistellakkin, tai pelata, mut siihen en lähde... Enkä mä henk.koht. niitä myöskään rupee keräileen. Vi ska see!

Maanantaina ilmotin tukihenkilölle, että game over. Ja kävin myös kahdesti kävelyllä. Toinen kerta oli kiva, kun käytiin koko familyn kanssa Faroksella kaffilla ja limulla. Jatkettiin siitä kävelle pesiskentälle, kun Ladyt pelas E.tyttöjä vastaan. Käveltiin rantaa pitkin, ja löytyi kuulemma kivasti vesipokemoneja(?) ja sai vähän jolkotella kauniissa kelissä. On meillä vaan huikeet lenkkipolut rannassa. Ja huikeella paikalla myös se vankila. Ei ois varaa siinä huudeila asua, mikäli se olis asuintalo, eikä oikeen oo halua tai tarvetta kyseiseen laitokseen päästä asukiksi.

Tänään tiistaina oli neuvola. Neidin. Vähä tuli tippaa linssiin, kun luki neuvolakortista, että seuraava neuvola : KOULUSSA. Niinku hä? Koulussa? Huoh.... Mihin tää aika meni? Menee? Ja kuulemma vaan kiihtyy! En halua, ja silti en malta odottaa. Neitillä oli pituutta rapiat 120cm, ja painoa 24,5kg. Nättiä suoraa viivaa vetänyt alusta asti tähän päivään. Kaikki ne "testitkin" meni hyvin, ja toistaa päräytti suurimman osan vastauksista kysymyksiin myös toisella kotimaisella. Jaksaa hämmästyttää se taito ja se nopeus millä nuo pienet imee itseensä toisen kielen.
Parit rokotuksetkin törkättiin käsivarsiin. Se normi 6v. rokotus ja sitten se Twinrix hepatittiirokotus, mikä tarvitaan sitä matkaa varten. Neiti pelkäs rokotuksia ihan himmeesti, koska kaverit oli pelotetellut, että se sattuu, mutta ei sitä sitten tarvinnutkaan pelätä. Tuumas jälkeenpäin - Ei saisi pelotella, se on rumaa-  Meidän herkkis.

Nyt neiti on mun äidillä yökylässä. Halusi sinne itse, niin soittaa päräytti mummille, että saako tulla? Ja tietty sai. Me vahdataan nyt Hubbyn kanssa Ruutua, ja Sportin matsia. Toki mä vähän bloggaan tässä välissä. Mutta tervetullut breikki, ainakin mulle tän 6v. uhman keskellä. Tai esimurrosikä, niinkuin neuvolantäti sitä kutsui. Oli ihana kuulla, että kuuluu pakettiin. En oo vielä ainakaan ryssinyt mitään kamalasti, noin niinku kasvatuksellisesti. Jei, Vuoden Äiti-palkinto siis voi olla tulossa ihan näillä näppäimillä. Tai sit ei....

Näihin kuviin ja tunnelmiin...

Kirsi

Neidin tuoma tuliainen. 

Reissua Pukkaa....

Viimeeksi jo kirjottelin siitä, että on pohdinnassa reissu Turkkiin , tai vaihtoehtoisesti ystävien luokse Singaporeen. Voittajaksi tällä kertaa nousi.... drum roll.... Singapore. Elikkä lähdetään Singaporeen lokakuun puolivälissä, ja viivymme matkalla 12pv. Lento sinne lähtee Hesasta klo.23:55 ja siitä sitten 12h matka kohteeseen. Sara onneksi nukkuu koneessa, on ainakin aina tähän asti nukkunut todella hyvin. Paikalla ollaan klo.16:40 paikallista aikaa. Eli mäkin pääsen nukkumaan suht nopeesti, koska koneessa unen saaminen omalla kohdalla on todella heikkoa. Takaisin tullessa sama homma lähdön kanssa, eli kone nousee 23:55  ja lentoaikakin on yllättäen sama 12h, mutta täälä kotimaassa kello on aamulla 6.40 kun laskeudutaan, joten melkonen suoritus selvitä siitä päivästä, jos en saa koneessa yhtään nukuttua. Mutta sellasta se on. Oon silti supertyytyväinen päätökseen lähteä sinne ystävien luokse. Ikävä on kova, kun viimeset pari vuotta on hengattu lähes päivittäin, naapureita kun ollaan. Ollaan jaettu iloja, suruja, ja kaikkea siltä väliltä. Oon niin happyhappyjoyjoy!!

Aika paljon oon nyt miettinyt myös tätä toista äskettäin pinnalla ollutta asiaa. Mitä tehdä sen asian suhteen. Ja oon tullut päätökseen, että luovuttaa en osaa, enkä vielä halua. Niinkuin eräs ystäväni sanoi mulle, niin saman voisin todeta, että en ole vielä siellä, missä mä vaan annan olla.
Mutta se missä mä oon, on se, että urheilutermein, mä otan aikalisän. 2kk. Ja sitten mietin asiaa uudestaan. Mä uskoisin, että mun hoitosuhde tukihenkilön kanssa tuli päätökseen viime maanantaina, kun nostin valtavan suojamuurin, ja totesin, että ei käy. Sen kummemmin asiaa avaamatta, apu oli suuri ja helpotus sitäkin valtavampi, kun sain purkaa tuntojani niitä yhtään kaunistelematta, tai selittelemättä, mutta nyt meidän polut meni vähän ristiin, joten kiitos ja näkemiin.

Koitan saada reissulta paljon kuvia, tai ainakin sen verran, että voin postata jotain kivaa sieltä päiväntasaajan huudeilta. Onko kellään kokemuksia Singaporesta?

Äärimmäisen hyvää viikonloppua, mä keskityn nyt naisten pesisfinaaliin Ylen tarjoamana.

Kirsi

Päätöksiä, ja valtavaa tajunnanvirtaa.

 Päätöksiä, päätöksiä... What to do? Mä oon miettinyt pääni puhki nyt viikonlopun aikana, että mitä tehdä mun järkyttävän matkakuumeen kanssa. Kiitos vaan Marika tästäkin "tartunnasta". Mietittiin Mardiksen kanssa Turkin reissua kera lapset, mutta lentoajat ja ajankohta tuntuu nyt vähän hankalalta, ja vaasan koneessa on vielä niin kalliit lippuhinnat. Ja paikkojakaan ei kovan paljoa enää ole. Sitten taas.....
Meidän läheinen ystäväperhe muutti Singaporeen kesäkuun lopussa. Ja siitä lähtien, kun heidän matkansa varmistui, oli puhetta, että mentäisiin sinne syksyllä käymään. Noh.... Raskaus ja keskenmeno sitten hieman sotki suunnitelmia. Ensin raskaus herätti kysymykset kuten jaksanko lähteä, haluanko lähteä ja voidaanko lähteä. Ja keskenmeno taas herätti hyvin pitkälti samat kysymykset. Nyt tilanteen hieman rauhoituttua mä mietin, että pitäiskö sittekin lähteä? Aivan liikaa liikkuvia osia. Mutta tuleeko ikinä lähdettyä Singaporeen? Nyt ois oppaatkin omasta takaa. Ja koska se mitä tapahtuu kenties joskus raskauden kanssa, tuntuu kovin kaukaiselta. Ei se salama tunnetusti kovin montaa kertaa iske samaan paikkaan. Tai näin oon kuullut. En ole sen kummemmin tutkinut salamoiden sielunelämää. Hubby ei ole lähdössä mukaan. Ei saa noin pitkää lomaa. Koska mehän meinattais olla sielä 12pv. Syyslomaviikon molemmilla puolilla.  Oon yrittänyt ajatella sillain, että kerranhan täälä vaan ollaan jne.... Nyt  tarttis vahvistusta. Niinku tänään. Vaikka heti. Kiitos.

Pakko kirjottaa muutama tajunnavirta tolta meidän neitiltä ylös. Neiti on ollut jotenkin huikean hauskaa seuraa tässä nyt viimeset pari-kolme viikkoa. Selkeästi jotain kehitystä on taas tapahtunut, koska uteliaisuus ja halu keskustella isoistakin asioista on herännyt jälleen henkiin.
Pari viikkoa sitten,

Sara: Äiti, ootko yli 15?
Ä: Olen, kuinka niin?
S: No tiesitko, että sulle voi tulla hiivatulehdus. Että jos alkaa kutisemaan, tai alat haista mädäntyneeltä kalalta, sulla voi olla hiivatulehdus.
Ä: Ahaa, no just.
S: Mutta ei sitä tarvitse pelätä. Siihen on lääke, Canesten Combi. Sen saa lääkäriltä, Tai ilman reseptiä, jos se on jo aiemmin todettu.
Ä: Mistä tää nyt tuli?
S: Radiossa.

Saarikauden päättäijäisissä, odotettiin kavereita mäkille, niin siinä sieniä ettiessä tien reunassa, Sara kääntyi kattomaan mua ja totes, että kyllä äiti ilmavaivoistakin voi mennä lääkäriin. Olin sit vaan että jaahas, mistä tämä nyt tuli? Neiti oli vain hiljaa. Silence is golden.

Ja toissailtana,
S: Äiti miksi sä puhut niin paljon Jeesuksesta?
Ä: No enhän puhu.
S: No puhuthan sä, aina kun sä nostelet tavaroita, tai mä teen jotain tyhmää, niin sanot, että voi jeesus tätä touhua.
Ä: No ensinnäkin mä sanon voi jessus, ja toisekseen, kun en mä kiroillakkaan viitti.
S: Joo kiroilu on rumaa.

Niin ihana tyyppi, kaikessa. Hyvässä ja pahassa. Trust me. Tällä hetkellä taas joku länkytys/pissis/muiden syyttely-uhma koittaa kovaa nostaa päätään, mut kuuluu ilmeisesti pakettiin mallia 6v. Tai sit se on vaan meillä. Eikai??

Kirsi

Tunteita ja tunteita.

Huoh....

Ekaks, kiitos kaikille niistä yksityisviesteistä, whatsupeista ja kommenteista mitä edellinen, jopa dramaattinen paluuni blogiin sai aikaan, Oon tosi otettu ja lämmittää sydäntä. Oli kiva huomata, että kirjottaminen helpottaa edelleen oloa, niinkuin se on tehnyt tähänkin asti, Oon huomannut, että oon huono ottamaan vastaan tukea/olkapäätä, koska se tuntuu siltä, että vaivaan muita mun ongelmilla, ja kun kaikkialla puhutaan siitä, että jokaisella on omat ongelmansa. Ihan läheisten kanssa pystyn siihen kyllä, mutta siinäkin on limiittinsä montako kertaa pystyn samasta asiasta puhua läheisten kanssa, Koska se tuntuu siltä, että vaivaan muita, ja muillakin on ongelmansa jne... Huomaatte varmaan noidankehän tässä asiassa. KUN MUILLAKIN ON ONGELMANSA.

Oon kesän aikana käynyt läpi monenlaisia tunteita. Oon tuntenut helvetin suurta vihaa, inhoa ja jopa fyysistä puistatusta itseäni kohtaan. Lääkäritkin on sanoneet, että en olisi voinut tehdä mitään toisin, en olisi pystynyt omilla teoillani estämään tapahtunutta. Pikkuinen tuskin oli elinkelpoinen vatsan tällä puolella jne... Mutta eihän se "tieto" estä mua tuntemasta silti. Mä pohdin pääni sisällä miksi meille kävi näin? Miksi mä en pystynyt tuomaan elävää vauvaa kotiin, sillähän oli jo sydämensykkeetkin? Mä inhoan ( aiempaa enemmän) mun kroppaa ja etsin vastauksia tähän traumaan jopa niinkin syvällisesti, kuin että oonko tehnyt jotain niin pahaa, että tää oli vähän kuin karma? Onko mun menneisyydessä jotain niin pahaa, että mä ansaitsin tämän? Ansaitsin tämän, niinkun oikeesti! Lapsettomuus ja keskenmenot, ei kukaan voi niitä ansaita. Tai sit on asiat pahasti pielessä universumissa. Mä en toivo näistä kumpaakaan yhtään kellekkään.

Huomasin masokistisesti ajattelevani, että en saanut sanoa neidille, että hänestä tulee isosisko, enkä saanut nähdä sitä iloa ja riemua, kun vauva tuodaan kotiin. Tämän kaltaisia ajatuksia vilisi, ja synkkinä hetkinä vilisee vieläkin päässä, ja samalla huomaan olevani onnellinen, niin kovin onnellinen siitä, että ei ehditty kertoa Saralle raskaudesta, koska se suru, mitä hän olisi kokenut, olisi ollut jotain sellasta, mitä mä en ois kestänyt. Nytkin läppärin näppäimet on kosteena ihan vaan pelkästä ajatuksesta.

Oon tukihenkilöni kanssa puhunut siitä, että mitkä tunteet on sallittuja, hyviä käydä läpi ja mitä on odotettavissa. Ja vastaus on kaikki. On mahdollista kokea suurta surua, iloa, vääryyttä, inhoa ja rakkautta samaan aikaan. Ainakin mun kohdalla. On ollut outoa, kun joku on haastanut mut ajattelemaan vaan itseäni. Minut, joka välttää kuin ruttoa omien tarpeiden priorisointia. Minut joka vielä hetki sitten olin valmis halkomaan kiviä, ja hakemaan yksisarvisen kuusta, että mun perheellä, ja lähipiirillä olisi kaikki hyvin. Ja kirjoitettuna nämäkin tunteet, aiheuttaa olon, joka ahistaa, ja puistattaa. Mitä mä tässä jaarittelen omista oloista, kun monilla on asiat huonommin, tai moni muukin kärsii samasta yms.... Mutta nää on mun tunteita. Ja mulla on niihin ( kuulemma) oikeus. Onkohan se niin??

Samalla kuitenkin syyskuun ensimmäisenä päivänä, mä oon onnellinen siitä mitä mulla on. Mulla on terve lapsi, ollaan ite terveinä Hubbyn kanssa. Mun läheiset on terveinä (koputtaa puuta ) ja syksy tulee. Rakastan syksyä, sen ilmaa, värejä ja raikkautta. Mun on hyvä olla suurimman osan aikaa, ja se on ookoo.

Kirsi

Long time no see...

Moikka vaan, pitkästä aikaa...

On tapahtunut kevään jälkeen niin paljon, etten tiedä mistä alottaa. Mulle tuli joku ähky tän kirjottamisen kanssa tossa kesän kynnyksellä, toukokuun tienoilla, etten halunnut kirjottaa, ja silti asiaa olis ollut niin maan perusteellisen paljon. Onneksi ei oo mitään deadlineja, niin ei ressin puolelle menny.

Mutta to sum it all up.... lyhyt lyhyt versio (niinkuin se nyt onnistuisi)

Meidän YT:t töissä päättyi ja niin päättyi mun kymmenen vuoden pesti ison W:n palveluksessa. Oon ollut siis pitkän kesän kotona, ja oon edelleenkin. Olin loppuviimein alkushokin jälkeen jopa huojentunut. Viimeset muutamat vuodet jatkuvien yyteiden kanssa on olleet äärimmäisen kuluttavia hnkisesti, enkä varmasti ollut sitä edes kunnolla huomannut, ennekuin se loppui kokonaan. Mutta se siitä, se on ollutta ja mennyttä, se ei määrittänyt mun kesää ihan samalla tavalla, kun se mitä tapahtui sen jälkeen.... Asia minkä kanssa taistelen edelleen, asia mikä on vaan niin vitun väärin.

Elikkä juhannuksen tienoilla tein postitiivisen raskaustestin, ( okei kymmenkunta) sen ainoan mitä olen odottanut enemmän kun mitään muuta. Ja kaikki tuntui siltä, että näin tän piti mennäkkin. Se hopeareunus siinä henkisellä pilvellä, Se suunnanmuutos ja tarkotus taas kaikille näille yyteille, ja epäonnisille kuukausille, jopa vuosille ennen tätä. Laskettu aika kertoi, että maaliskuun alkupuolella meille tulee vauva, me jopa kerrottiin siitä joillekkin, koska sykekin todettiin pienten alkukankeuksien jälkeen. Sitten se tuli se tunne, että jotain ei nyt oo oikein, ja varasin ultran, ylimääräisen sellaisen. Ja ei tarvi olla keittiön terävin veitsi, kun lääkäri kääntää näytön heti pois näkyviltä, kun näkyvyys on saatu aikaiseksi. Meidän pikkuinen oli kuollut, joitakin päiviä aiemmin. Se tunne, se kylmä suorittaminen sen jäkeen yllätti itsenikin. Hommasin lapselle hoitopaikan, menin sairaalaan lääkkeelliseen tyhjennykseen, koska sikiö ei itsestään ollut tullut pihalle. Halusin ehdottomasti kotiin, vaikka lääkäri oli sitä mieltä, että pitäisi jäädä sinne, koska raskaus oli jo 9-viikolla. Kieltäydyin, ja tulin kotiin. Otin lääkkeet ja siitä meni pari tuntia kun alkoi tapahtua. Kaikki tapahtui nätisti, ilman komplikaatioita, mutta ne kivut.... Ne oli järkyt, ja mä en pienistä hätkähdä. Sain onneksi sairaalasta mömmöjä kotiin, ja käskyn tulla suonensisäiseen kiputippaan, jos käy liian suuriksi. Mä kärsin ne kuiten Hubbyn kans kotona, ja menin vasta seuraavana päivänä sairaalaan kontrolliin, että kaikki on kunnossa. Long story short, mä oon rikki, hajalla ja saatanan surullinen. Siihen onneksi saan apuja koko ajan, oon päättänyt, että yhteiskunta tai arki ei sanele mun oloja. Ei sanele kuinka nopeasti tämän pitää olla ohi. Mä käyn nyt ne tunteet läpi mitä eteen tulee ja katotaan sitten mitä tapahtuu , tapahtuuko enää mitään. En tarvi positiivisia tsemppauksia, enkä tietoa siitä että tulen sentään raskaaksi. ne mä tiedän. Jos pystyt kertoa, että mä saan sen lapsen vielä kotiin asti, se olis kiva. Tai jos vaan haluat jutella, ja tarjota olkapäätä, niin olen all ears.

Anteeksipyyntö kamuille joihin en ole erakoitumisestani johtuen pitänyt yhteyttä kesän aikana. Kyllä me taas nähdään joskus.

Iso kiitos Ystävälleni, joka pyysi minua kaasokseen , ja antoi juuri siihen pahimpaan aikaan mulle sitä tukea, ystävyyttä ja olkapäätä mitä tarvitsin. Häät oli ihanat, ja ikimuistoiset monellakin tapaa. Kiitos sydämeni pohjasta.

Sitten meillä on alkanut neidin eskari. Neiti tykkää edelleen kielikylvystä, ja on ihan huikeeta huomata se edistys taas jo pienessä ajassa. Nyt kun oon kotona, neiti käy vaan sen 4h eskarissa, ja se näyttää sopivan tosi hyvin meille. Säästö se on pienikin säästö. Neidistä on kuoriutunut ihan huikee tyyppi. Pikkuvanha, utelias ja niin hoksusta kotoisin. Rakastan.

Katellaan taas.... joskus

Pääsiäistä ja vähän muistelua.

Me ollaan kotiuduttu mökiltä, ja oli ihan paras pääsiäinen hetkeen. Ollaan nautittu paljuilusta, kavereista, ja Hubbyn seura oli myös todella tervetullutta.

Ekana päivänä oli neitin serkut siellä ja se on aina sellasta vilinää neljän tytön kanssa, ettei paremmasta väliä. Lauantaina oli ystävä tyttärensä kanssa. Niin mahtavaa huomata kuinka kivasti neiti tulee toimeen toisen neitin kanssa, jonka äidinkieli on pääasiassa ruotsi. Siis uskomatonta se kuinka paljon Sara ymmärtää ja yrittää ( ja onnistuu ) puhua ruotsia. Ylpeä olen. Kielikylpyä on neidillä takana vasta vajaa vuosi.
Myös Saran kummitäti kävi tyttärensä kanssa sielä, ja kyllä ne pikkuiset on vaan sulosia. Se tahti millä ne kasvaa on jotain käsittämätöntä. Pikkuihmiset on ihan törkeen hyvää seuraa.
Mä vannoin joskus, että kyllä mä tämän muistan, ja kyllä mä tämänkin vielä muistan jne... Ja vaikka paljon muistankin, niin kyllä tollasten taaperoiden näkeminen muistuttaa siitä, että mitä kaikkea on unohtanut, tai ei enää aktiivisesti mieti. Ne tulee sellasina fläspäkkeinä takas, ja osasta asioita muistaa paloja, ja osaa ei saa päähän vaikka kuinka miettii. Aina joku vaihe menossa, ja uutta vaihetta odotellessa. Jokainen lapsi on yksilöllinen ja silti ne kaikki on niin samanlaisia.
Ja voi että mua nyt naurattaa jo nää tietyt " ajatukset" / "säännöt" mitkä mä ENNEN äitiyttä olin jo niin vahvasti päättänyt, että näin ei sit meillä, tai mun lapsi yms... Osan oon toki pitäny, ja paljon uusia on tullut tilalle, mutta vähän naurattaa esim tää. Oon vauvakirjaan kirjannut odotusajalla, että meillä ei katsota teeveetä ennen kun lapsi on 1vee. No hieno ajatus, kariutui aika nopeeta sit kuitenkin. Yksi mikä taas on pitänyt, on ollut se ,että meillä ei nosteta tavaroita pois lapsen takia omilta paikoiltaan. Eikä nostettu. Näitä on paljon, enhän uskonut oikeen uhmaankaan ennen äitiyttä. Antakaa anteeksi kaikki ne ihmiset, joille oon suustani tollasia typeryyksiä päästäny. Ollaan parin kamun kanssa, joilla on kans 2010 syntyneitä lapsia, niin puhuttu ja kyllä niistä riittää hyvää mieltä ja naurua kaikille. Nytkin nostaa hymyn huulille, kun muistelen sitä aikaa kun Sara oli sen reilu 2vee, ja olin ihan ihmeissäni et WTF, mikä sen tuli?? Annoin naksuja, ja se sai jonku vartin hepulin :)
Onko teillä ollut mitään tälläsiä?

No mut pääsiäiseen, mökillä riitti siis vilskettä, ja mä niin nautin. Lumi suli ihan silmissä, tähtitaivas oli aivan törkeen hieno joka ilta, ja auringonlaskutkin oli todella näyttäviä.
Uusia projekteja huomaan tupsahtelevan mieleen, mitä enemmän maata tulee näkyviin. Mä jo mielessäni istutin mun porkkanat, sipulit, salaatit ja perunat. Mun kesävakiot. Ja nyt mietin et mitä muuta vois tänäkesänä kokeilla. Se ei ole tomaatti, mutta mietin vähän mansikkaa... Täytyy tutkia asiaa. Tai antaa hautua vielä vuosi. Kokemuksia mansikasta?? Mä oon ollu niiden suhteen laiska ja tyytynyt amppelimansikkaan. Sekin on vallan hyvä, marjoja paljon ja makeita kun faan.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän tämän postauksen.

Auringonlaskua perjantai-illan kävelyltä

Jälleen auringonlaskua, nyt sunnuntai-illalta

Ja lisää sunnutai-iltaa

Auton imuroinnin ja pesun jälkeen, oli tämä antamassa pahaa silmää kotimatkalla :)

Tätä päivää..

Mä oon nyt kotona, lepolassetuolissa. Kello on pian kahdeksan, ja sauna lämpenee. Mä oon ottanu horrospäikyt pikkukakkosen aikaan, ja mulla on vähän vilu. Töissä on ollut...no hässäkkää. Ja nyt mulla on pääsiäisvapaat ja tiistaina vielä lomautuspäivä, joten mä oon vapaalla 5 päivää!!! Ihanat 5 päivää, mikä tietty tarkottaa et on on vaan 3 päivänen työviikko ensviikko.

Me lähetään mökille huomenna, ja tullaan pois sit joskus. Tervetuloa kaffille jos joku sielä Maxmon suunnalla pyörii, tai ei oo mitään tekemistä. Kuumat kaffit tarjolla, ja seurahan on aivan mainiota.

Mä oon jotenkin viimepäivinä ollu niin kiireinen töissä, että oon huomannu, että jopa minussa asuu pieni kotihiiri. Hubbyhan on sitä ollut aina, ja välillä hirvittää kuinka mä oon rehannu herraa mukana joka ristuksen paikkaan aikoinaan. Sen oon osannu lopettaa onneksi jo joitakin aikoja sitten. Mut myönnän edelleen, et mä rehaan poppoota mukanani mun mielialojen mukaan. Mut camoon, muutenhan mä lesuaisin yksin, eikä se ois ollenkaan kivaa. Mä oon vähä sellanen, että jos kotona tarttis siivota, tai päänsisällä menee heikosti, tai liian lujaa, niin sit musta tulee kyläluuta. Onneksi oon oppinu oleen vaan himassakin. Ajattelen asiaa niin ,että jos mun/meidän kanssa haluaa aikaa viettää, niin tännekkin saa tulla.

Lapsiasiaa.
Ei hormoneja, 1 pistos, koska oon onnellinen siitä et sillä voi varmistaa ettei sitä kystaa tuu. Puoliväli on oloista päätellen lähellä, ja se tietty herättää sellasia oloja et pitäskö tässä nyt sit vai ei, ja mitähän tässä nyt tän yrittämisen kanssa teksi, ja ja ja... Mut nyt toistaseksi, mä työnnän nuo ajatukset sivuun ja me mennään vielä hetki näin. Ilman sen kummempaa yritystä. Sekin aika tulee, mutta se ei oo vielä täälä. Eihän?

Munarikasta pääsiäistä itse kullekkin...

Tyttäreni suusta.

Voi hyvää päivää kuinka kaikessa ihanuudessaan ja rasittavuudessaan tuo neiti on vaan niin mun elämäni suurin ihme ja rakkaus. Se selkenee päivä päivältä mulle enemmän.

Katsottiin viimeviikon lopussa mun yhtä lempparisarjaa , kun olin pieni. Olipa kerran elämä. Ihan huippu.
Neiti sai valita mikä jakso katotaan. Hän halusi jakson 1. Mikä on solu?
Siinä me sitten neidin kanssa katsottiin kuinka siittiöt urheasti jahtas munasolua ja ampui sit siihen reiän,  mistä yksi pääsi sisään. Se aiheutti paljon keskustelua ja tokihan se piti katsoa kahdesti. Hubbylta neiti kysyi, kun olivat kahdestaan kävelyllä,että onhan se isi niin , että mulla on munasoluja?  No en Hubbylle ollu kertonu et ollaan tota katottu,mut selvensi kummasti hänen hämmästystään tuo tieto.
Eilen neiti sanoi ystävänsä äidille,että toivoo tosi kovaa,että hänelle syntyy pikkusisko. Matkalla kotiin sanoi mulle,että ei se äiti haittaa vaikka se olisi velikin,kunhan saisi sitä silittää ja pussata. MÄ PUTOSIN,MÄ PUTOSIN KOVAA!!! Tänään matkalla kotiin,neiti kysyi,että voiko valvoa niin kauan,että tulee pimeetä? Kysyin miksi sä haluat niin kauan valvoa? Ja vastaus syöksi mut jonnekkin epätoivon ja rakkauden pohjattomuuden välimaastoon. Koska hän haluaa odottaa niin kauan,että näkee tähdenlennon,ja voi pyytää/toivoa siltä , että äiti synnyttää pikkusiskon. Miten voi 5.v tietää tollasista,tai miten tuo tulee edes mieleen? JA ONHAN HÄN NYT IHANA.

Mä niin en oo enää ollenkaan varma mun happyhappyjoyjoy-fiiliksestä. Mä koen niin valtavaa huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä tai jotain,että oksat pois ja pala latvaa. Mä en osaa enää sanoa mitään ihmisille, jotka kyselee, että kuinka menee. Ja silti tarviin ihmisiä , jotka haluaa keskustella siitä miltä musta tuntuu,ei vaan siitä miten arki sujuu. Toki sekin vissiin kuuluu pakettiin... En mä tiedä enää....

Tätä hetkeä, ja vähän tulevaisuutta

Mä oon nyt toista päivää saikulla, mutta syy jääköön tuntemattomaksi. Vaikka avoin ihminen oonkin, niin joku roti sentäs. Ei mitään vakavaa, ja that is all I have to say about that. Huomenna takas sorvin ääreen.

Tätä hetkeä sitten...
Mä söin ne nesteenpoistolääkkeet, ja oliko niistä apua, en osaa sanoa. Ehkä vähän, paha sanoo. Pikkuhiljaa hormoniturvotus on poistumassa, aineenvaihdunta palaamassa, ja hengityskin kulkee ihan jees. Ei siis vielä hyvä, mutta 80 prossaa paree ku olin. Mä jopa hikoilen saunassa taas, mikä katos ihan täysin tossa mun "äläluovumistään"-massakaudella. Mä en oo syönyt horkkuja, en yhtäkään, ja se on tuntunut korvienvälissä, unessa, painossa, ja yleisessä flowssa. Mä jopa (tervaristi takaseinään) pääsin takas vauhtiin noissa salihommissa. Ja se oli kivaa, nyt oon joutunu pitää muutaman päivän tauon, mutta loppuviikolla meen taas.

Tätä hetkeä korvien välissä kuvastaa aika paljon se, että me ollaan päätetty lähteä ensijouluksi pois suomesta. Thaimaa kutsuu meitä, ja voin kertoa, että non-joulu ihmisenä mä ekaa kertaa vuosiin odotan joulua. Tullaan välipäivinä takas, ja mä aion nauttia, mä niiiin aion nauttia. Ja mä haluan luksusta, mä haluan olla ja möllöttää ja tehdä Hubbyn ja Saran kanssa kaikkea kivaa. Onko liian aikasta laskea päiviä jouluun, onko????
Mut hei, mikäs lapseton lapsellinen mä olisin, jos en ois miettiny, et mitäs jos mä sit odotankin vauvaa, ja kuinka meidän sit käy. No sitten kalenteria katellessani katoin, et sen pitäs tärpätä tässä seuraavan parin kuukauden aikana, että se häirittis niin et laskettu aika ehtis ennen matkaa, ja sit jos haluun sinne vielä lentää, niin ennen kesää pitäs tärpätä. What are the odds??? Pystyn siis varaamaan matkan. Ja jos se sit syksyllä tärppää niin mähän saan vielä lentää ja kaikkee.... Mut enpä usko. Kauankohan tää kepeys asian suhteen kestää, oonko mä jo sittenkin luovuttanut? En tiedä, en rehellisesti sanoen tiedä. Mutta nyt mun on hyvä olla tän asian kans, katotaan koska asiat muuttuu. Mitään hormonaalista ehkäsyä mä en enää kuuna päivänä ota käyttöön, eiköhän me olla nähty se et me ei olla hyvä pari. Kun päätös tulee ja se on sit lopullinen, niin se on sit nixnax, jommalta kummalta.

Tulevaisuudesta sitten.
Thaimaa kutsuu, mut senhän mä jo kirjotin. Jos katsotaan vähän kauemmas, on sinnekkin jo alustavia, hataria suunnitelmia. Kaveriperheen kanssa on nääs puhuttu jo keväästä 2017, ja silloin ois tarkotus lähteä Italiaan, ja vuokrata sieltä talo, pakata rakkauden sipulit, ja lapset ( hehe) eli siis muksut ja miehet mukaan, ja ottaa varaslähtö kesään, ja siihen et meidän neiti alottaa KOULUN. Järkyttävää... Mutta ainakin sit tietää et tää joku ihmeen 5-6v uhma on jo ohi. On VÄHÄN raskasta, oon siitä vähän lukenut ja pliis antakaa joku sellanen 2-3v uhma takas. Pikkasen helppoa verraten tähän. Mutta tästäkin mennään läpi ton meidän treenikappaleen kanssa. Onneksi on samanikäsiä kavereita, niin näkee et osaa ne muutkin. Ja hyvä merkki on kai se se et se tapahtuu pääasiassa kotona tai tututssa ympäristössä. Kielikylvyssä kuulemma niin kiltti ja ihana lapsi :)

No tulevaisuudesta sitten tämän lapsettomuuden kanssa. Oon miettinyt, että kun mulla kaapissa on vielä muutamaan kiertoon ne horkut, niin josko mä ne kesällä/syksyllä mutustelisin, ja katotaan mitä saadaan aikaseksi, vai saadaanko mitään? Nyt kuitenkin kaikki tauolla, niin kauan et mä saan kaiken kasaan mikä koota pitää, ja lumi sulaa. Katotaan asiaa sit kun on maata näkyvissä!

Lääkkeitä, piikkejä ja muuta mukavaa

Mä ajattelin kertoa vähän mitä kaikkea on käytetty, kokeiltu ja kokeillaan, ja ja ja

Munasolujen kasvatukseen käytettiin viimevuonna Clomifen-tabletteja, Clomit on antiestrogeeni, joka blokkaa oman estrogeenin tuotannon niiden päivien ajaksi, kun niitä "nautitaan". Mun tapauksessa kp 3-7/4-9. ( kp = kiertopäivä) Se aiheuttaa vaihdevuosioireita lamaannuttaessaan estrgeenin. Eli kuumat aallot, turvotus, päänsärky ja nesteenkertyminen keskivartaloon to name a few. Kun lääke lopetetaan, keho huomaa ( tai ainakin pitäisi ja mulla kyllä aina niin kävi) että siunakkoon, tältä akalta puuttuu estrogeenia kehosta, ja syöksee sitä sinne normaalia voimakkaammin. Johtaen munasolun kasvuun ja ovulaatioon. Mitä mulla sit taas ei kovinkaan usein tullut, kun vuoden aikana lääkettä pystyttiin kokeilla tasan neljään kiertoon, kun mulla tuli joko niitä munasoluja ihan liikaa, tai sitten ne jäi koteloitumaan sinne, ja siitä ne kystat mistä kirjotin. Eli kasvaa vaan kokoa irtoamatta.

Kun hokattiin, että tästä oli kyse, niin ruvettiin käyttämään HCG-pistoksia, laukaisemaan ovulaatio. 5000yksikkö neulalla vattamakkaraan, ja voila, ei enää kystia, ja oviskin vissiin tuli. Konkreettiset todisteet puuttuu edelleen. HCG = Istukkahormonia, mitä nainen tuottaa ollessaan raskaana. Siitä oireet voi vaan kuvitella, ja usein ne sit niitä onkin. Pelkkää kuvitelmaa..... Eikös Aki Sirkesalo laulanut noin?? Mulle tuo lääke ei oo tehny kummempia oireita ikinä, mutta toisaalta ollessani raskaana, en sitä olisi tiennyt jossei ois testi ( okei 8 testiä ) näyttäny kahta viivaa ja ultrassa näkynyt sikiö. Mulla on ollut todella helppo raskaus, fyysisesti. Henkisesti.... Öööö... Not so much.

Anyway

Lääkkeet vaihdettiin Letrozoleihin, joka on rintasyöpälääkkeeksi keksitty, mutta sillä huomattiin olevan suotuisia vaikutuksia myös tähän lapsihommeliin. En tiä rupesko tulemaan rintasyöpäpotilaille raskauksia, vai kuinka, mutta siihen se lääke on tarkoittettu. Mekanismi on sama kun Clomeilla, mutta tämä ei vaikuta aivolisäkkeen kautta, kuten Clomit, vaan tämä vaikuttaa suoraan munasarjoihin, ja sen puoliintumisaika on huomattavasti nopeampi. Nämäkin mulla on toiminut, paitsi nyt viimeset pari kiertoa on mennyt vähän heikosti, kun on alkanut tämä kevyt vesisänkymassakausi. Nyt siis niistäkin tauolle.

Ovulaation jälkeen käytän Lugesteron-palleroita, kapseleita mitkä laitetaan aamuin illoin "kohteeseen" ja Lugesteron on keltarauhashormonia. Sen tehtävänä on ylläpitää keltarauhasen toimintaa, kunnes testi on negatiivinen ja ne voi lopettaa, tai plussatessa niitä jatketaan ekaan ultraan.
Niistä sivuoireina mulla on ollut palelu/horkka, mikä tietty on kaikilla yleensäkkin jos keltsi toimii kunnolla, ni palelee pari viikkoa kuukaudesta. Mielialan voimakkaat vaihtelut, kivut munasarjoissa, kun keltarauhanen kovasti sielä itsestään ilmottelee. Rintojen kasvu, ja pinkeys.( Mikä ei ole toivottua ihmiselle, jolle juuri selvisi, että olisi mahdollista päästä Kelan kautta rintojen pienennykseen, ja joka sitä todella vakavasti ahrkitsee. Nää kivut hartiossa ja selässä ei vaan oo sen arvosia. ) Mä en ymmärrä et halutaan isommat rinnat, tai ymmärrän joo, jos ei oo kun lihas, tai sä et haluu urheilla, tai oot vaikka turha julkkis, mut muuten, sori leidis, en ymmärrä.

Sittenhän mä syön Diabeteksen hoitoon tarkoitettua lääkettä ympäri vuoden. Mun sokerit on mitattu useasti ja ne on hyvät arvot, ei vikaa, mutta tämän nyt pitäisi auttaa sitten insuliiniresistenssiin, mitä mulla nyt sit ilmeisesti on, ja se taas haittaa muniksia ja mahdollista alkion kiinnittymistä ilmeisestikkin. Tästähän sivuoireina on ripuli alussa, tokikaan mä en siitäkään kärsinyt, päänsärky, huimaus, ja ja ja... Kaikkihan on yksilöllistä, mutta melko selväksi on varmaan jo tullut, että Meitsi+Horkut nyt ei ainakaan mikään paras mahdollinen pari olla.

Mutta näin tänään, mä meen nyt juomaan mun illan, tai näemmä alkuyön vihreän teeni ja kömmin sänkyyn. Neiti lähti tänään Hubbyn äitin kanssa suureen pääkaupunkiimme, Disney on Ice- jääshowhun. Toista vuotta putkeen, ja mä oon saanut olla ihan itekseni ihan koko päivän, Hubbyn ollessa iltavuorossa. Ja koska neiti palaa vasta lauantaina, mulla on siis vielä X-määrä tunteja ihan itelleni, ja mitä mä teen. Istun veluurit jalassa, juon vihreetä teetä, bloggaan ja selaan nettiä. Ja se on IHANAA, tuntuu tyhmältä, mutta on IHANAA.

Jaa saankohan mä sanoa, tai kirjottaa, noin, meneeköhän vuoden mutsi-palkinto taas sivusuun, jo näin aikasessa vaiheessa vuotta :)

Hyvää vkl, moi!

P.S
Unohdin sanoa, että nythän mulla on toki ne nesteenpoistolääkkeet päällänsä, ollu muutamia päiviä, ja ei ne kyllä oikeen toimi. Vaikutti eka et joo nyt, mutta ei mua vaan huvita näköjään saavutetuista linjoista luopua, oon Mannerheimin kanssa siis samoilla linjoilla....

Lomautuksia, liian paljon vapaa-aikaa ja taas kerran kun ei mee putkeen.

Siitä on taasen joku tovi, kun oon mitään kirjotellut, tai lähinnä julkassut. Nyt on meneillään sellanen hetki, että ei vaan ole mitään mitä julkasta, ja taas kaikkea mitä voisin kirjottaa.

Meinasin ottaa #teriniittigateen kantaa, totesin sen olevan varmaan melko turhaa tässä tulvassa, mitä somessa oli asian tiimoilta. Sen mä vaan sanon, et ois voinu jättää tekemättä tuonkin, varsinkin kun on lapseton ja ei tule koskaan imettämään.

Maahanmuutosta en aio puhua nyt enkä tulevaisuudessa, ellei se kosketa mua jollain tavalla niin ,että koen sen olevan tarpeen. Siinäkin ihmiset hoitaa oman osuutensa ihan hyvin, ilman mun lusikkaa heidän sopassaan.

Uudesta vuodesta jo kirjotin, ja siihen se sit jäi.

Tässä vaiheessa mun piti jo mun edellisen "suunnitelman" mukaan kirjottaa, että kevättää jo kovasti ja et ihanaa kun on jo valosempaa jne.... Mutta koska asiat harvoin menee niin, niin eihän ne mennyt nytkään.
Hormonivalmisteet mitkä niin hyvältä tuntui, aiheutti mulle nyt siis ongelmia just sopivasti tähän kolmen viikon lomautusjaksolle. Oon saanut ainakin sairastaa köyhänä ja kotona. Eli ne laukas mulla jonkun asteisen häiriön kropassa, ja se on nyt viimeset 2.5vko kerännyt nestettä sellasella 1-1,5kg viikkotahdilla. Eikä sitä nyt saatu pois ihan perinteisin menoin vettä juomalla ja vihreellä teellä. Nyt sit kahden viikon nesteenpoistokuuri lääkkeillä, ja lähete lymfaterapiaan. Mikä on toki ihan kiva kokeilu, mut nääkin horkut saa nyt siis jäädä hetkeksi unholaan. Katotaan sit joskus. Seuraava kokeilu onkin sitten varmaan pysyvä pistoshoito, ja sitä en näe lähitulevaisuudessa any time soon.
Tää nesteenkertyminen on saanut mun astmani ihan uudelle levelille, ja silti tällä ei sen kanssa ole mitään tekemistä. Mutta kun kehossa on niin paljon nestettä, että on vaikea hengittää, pallea on kuin lääkäriä siteeratakseni - " Sun vatsa on tällä hetkellä kauttaaltaan, kuin aikoinaan kovinkin suosittu vesisänky" niin se painaa keuhkoihin, ja olo on tukala.

Ja koska valittaminen on vaan niin saatanan kivaa, niin oon miettinyt et koska mä annan itelleni anteeksi? Koska mä pystyn taas tykkäämään itestäni niin paljon et mä lakkaan tän vellomisen. Mä oon Hubbylle ilkee, lyön vyönalle, koska mulla on paha olla. Ja Hubby tietysti vetäytyy omaan kuoreensa, ja sekin ärsyttää kun en saa vastakaikua. Eihän tää mun olo parane nalkuttamalla, ei tää elämä parane tällä itseinholla ja säälissä vellomisella. Sanoinkin Hubbylle tossa yksi päivä, tai no yö, mut enivei, et mä en tiedä mitä mä haluan enää tulevaisuudelta? Mä en tiedä mitä se haluaa meidän tulevaisuudelta? Mä en tiedä haluanko mä enää lasta, vai enkö vaan osaa päästää irti? Se on täyttänyt mun elämän suhteellisen kauan, Et eikö olis aika ruveta oleen onnellinen, jatkaa sitä karsintaa ihmisistä, jotka on mulle/meille pahaksi, jotka saa negatiivista vibaa ilmoille. Ne ihmiset joille en osaa enää puhua, kuin teennäisesti. Mutta sitten taas, oonko mä ite sellanen? Eikö mun ystävät, tai kaverit siksi pidä enää niin paljon yhteyttä, kun joskus vuonna nakki, koska ne ei osaa enää puhua mulle? Oonko mä ite eristänyt itseni tästä menosta? Enkai mä yksin oo syyllinen?Ruuhkavuodet? Voi kiasus mitä tajunnan virtaa taas, mut hei, siksi mä teen tätä et mä saan nää mun niin isosta päästä pihalle.

Mun on alettava elämään, vaikka se vaatis mitä. Mulla on elämä tässä ja nyt, mä en saa toista mahdollisuutta, ja nää meidän ruuhkavuodet on mun lapsen lapsuus. Haluanko tosissaan, et Neitille jää mieleen, et äiti oli kiukkunen, horkuissa, ja säälittävä, kun sen käsityksen oppii... EN HALUA: Mä en halua periyttää useitakaan mun piirteitä Neitille. Mun perusvittumainen asenne on yksi, minkä en enää soisi jatkuvan.

Nyt riitää...

OLKAA ONNELLISIA! Mäkin koitan.

Kirsi

Vuosi 2015 ja uusivuosi -16

Vuonna 2015 mä alotin tän blogin. Sen kirjottaminen on ollut alkuinnostuksen jälkeen rauhallisesti hyvä tulee-meiningillä. Ja sillä tavoin se jatkuukin varmasti. Kirjotan luonnoksiin paljonkin,mutta kaikkea en halua julkaista,tai niiden aika vaan ei ole vielä.

Vuonna 2015 alotin hormonien napostelun, ja sehän nyt ei menny ihan tuubiin,ainakaan se eka lääke mitä kokeiltiin. Nää toiset mitkä sain loppusyksystä on sopineet huomattavasti paremmin, mutta ei kai mikään oo ihan "oireeton".

Vuosi 2015 ja mä en ole raskaana, hemmetin painavana, mutta en raskaana.

Vuosi 2015 on ollu itsensä tuntemaan oppimista, paljon korvienvälin liikehdintää. Ylimääräisen miellyttämisen pois jättämisen opettelu (pahoin kesken ) Vuosi sisälsi myös tosi paljon erilaisia tunteita. Katkeruutta,vihaa,yksinäisyyttä,mustasukkaisuutta ja ennen kaikkea myös myös onnellisuus oli hyvin tossa läsnä aina kun sitä tarvitsi. Ja se oli läsnä oikeestaan koko vuoden, mutta se vaan pääs unohtumaan välillä. Kuten sanoin,on vielä niin paljon karsittavaa, ja opeteltavaa (suositeltavaa) tämän vuoden aikana. Ja varmasti myös seuraavina vuosina...

Vuosi 2015 on ohi, ja uusi vuosi, uudet kujeet 2016 edessä.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!
Me oltiin mökillä vuotta vaihtamassa ja se oli erikivaa kyllä paljuilla pimeässä ja vähä pommitellakkin.