Tunteita ja tunteita.

Huoh....

Ekaks, kiitos kaikille niistä yksityisviesteistä, whatsupeista ja kommenteista mitä edellinen, jopa dramaattinen paluuni blogiin sai aikaan, Oon tosi otettu ja lämmittää sydäntä. Oli kiva huomata, että kirjottaminen helpottaa edelleen oloa, niinkuin se on tehnyt tähänkin asti, Oon huomannut, että oon huono ottamaan vastaan tukea/olkapäätä, koska se tuntuu siltä, että vaivaan muita mun ongelmilla, ja kun kaikkialla puhutaan siitä, että jokaisella on omat ongelmansa. Ihan läheisten kanssa pystyn siihen kyllä, mutta siinäkin on limiittinsä montako kertaa pystyn samasta asiasta puhua läheisten kanssa, Koska se tuntuu siltä, että vaivaan muita, ja muillakin on ongelmansa jne... Huomaatte varmaan noidankehän tässä asiassa. KUN MUILLAKIN ON ONGELMANSA.

Oon kesän aikana käynyt läpi monenlaisia tunteita. Oon tuntenut helvetin suurta vihaa, inhoa ja jopa fyysistä puistatusta itseäni kohtaan. Lääkäritkin on sanoneet, että en olisi voinut tehdä mitään toisin, en olisi pystynyt omilla teoillani estämään tapahtunutta. Pikkuinen tuskin oli elinkelpoinen vatsan tällä puolella jne... Mutta eihän se "tieto" estä mua tuntemasta silti. Mä pohdin pääni sisällä miksi meille kävi näin? Miksi mä en pystynyt tuomaan elävää vauvaa kotiin, sillähän oli jo sydämensykkeetkin? Mä inhoan ( aiempaa enemmän) mun kroppaa ja etsin vastauksia tähän traumaan jopa niinkin syvällisesti, kuin että oonko tehnyt jotain niin pahaa, että tää oli vähän kuin karma? Onko mun menneisyydessä jotain niin pahaa, että mä ansaitsin tämän? Ansaitsin tämän, niinkun oikeesti! Lapsettomuus ja keskenmenot, ei kukaan voi niitä ansaita. Tai sit on asiat pahasti pielessä universumissa. Mä en toivo näistä kumpaakaan yhtään kellekkään.

Huomasin masokistisesti ajattelevani, että en saanut sanoa neidille, että hänestä tulee isosisko, enkä saanut nähdä sitä iloa ja riemua, kun vauva tuodaan kotiin. Tämän kaltaisia ajatuksia vilisi, ja synkkinä hetkinä vilisee vieläkin päässä, ja samalla huomaan olevani onnellinen, niin kovin onnellinen siitä, että ei ehditty kertoa Saralle raskaudesta, koska se suru, mitä hän olisi kokenut, olisi ollut jotain sellasta, mitä mä en ois kestänyt. Nytkin läppärin näppäimet on kosteena ihan vaan pelkästä ajatuksesta.

Oon tukihenkilöni kanssa puhunut siitä, että mitkä tunteet on sallittuja, hyviä käydä läpi ja mitä on odotettavissa. Ja vastaus on kaikki. On mahdollista kokea suurta surua, iloa, vääryyttä, inhoa ja rakkautta samaan aikaan. Ainakin mun kohdalla. On ollut outoa, kun joku on haastanut mut ajattelemaan vaan itseäni. Minut, joka välttää kuin ruttoa omien tarpeiden priorisointia. Minut joka vielä hetki sitten olin valmis halkomaan kiviä, ja hakemaan yksisarvisen kuusta, että mun perheellä, ja lähipiirillä olisi kaikki hyvin. Ja kirjoitettuna nämäkin tunteet, aiheuttaa olon, joka ahistaa, ja puistattaa. Mitä mä tässä jaarittelen omista oloista, kun monilla on asiat huonommin, tai moni muukin kärsii samasta yms.... Mutta nää on mun tunteita. Ja mulla on niihin ( kuulemma) oikeus. Onkohan se niin??

Samalla kuitenkin syyskuun ensimmäisenä päivänä, mä oon onnellinen siitä mitä mulla on. Mulla on terve lapsi, ollaan ite terveinä Hubbyn kanssa. Mun läheiset on terveinä (koputtaa puuta ) ja syksy tulee. Rakastan syksyä, sen ilmaa, värejä ja raikkautta. Mun on hyvä olla suurimman osan aikaa, ja se on ookoo.

Kirsi