Oikein hauskaa vappua kaikille!!! Olkaahan ihmisiksi, ja muistakaa kohtuus kaikessa!!
Kohtuus kaikessa, muistaisinkohan mäki sen. Meinaan sen verran tuli hamstrattua mökille kaikkia herkkuja. Aivan huono olo jo valmiiksi. No ehkä mä TÄNÄVUONNA osaan :) :)
Viimekesänä kokeiltiin ekan kerran ja nyt lupasin neitille, että tehdään taas.... eli vaahtokarkkeja ulkona grillissä. Niin siis sairaan hyvää, mut ei niitä voi syödä ku muutaman, sit on jo niin tahmee ja öhmee olo et oksat pois. Uskokaa mua, ne on hyviä, kunhan on vaan oikeanlaisia vaahtiksia. Ei liian "kovia". Ajattelin tänävuonna kokeilla laittaa niitä kahden suklaahippukeksin väliin ja kattoa josko sais kaffin kanssa alas. En jotenkin näe sen olevan ongelma.
Ja sitte!!!
Se mun sima! How hard can it be??? Sain rusinat viikossa puoleenväliin pulloa (aploodit koska se oli ainut mikä meni putkeen) ja sit ei siis yhtään hiilihappoja, ja makukaan ei ollu mun mieleen!! No varmaan ei ollu, kun se ei onnistunu. Oikee mämmikäpäläkirsi tässä sitten vaan hei. Oikeesti, en keksi muuta kuin, että olen laittanut hiivan liian lämpimään veteen. Ja I killed it!!
No ensvuonna sitten!
Hauskaa, sokerista, ja ihanaa vappua kaikille. Me suunnataan mökille, joten ihmispaljoudessa ei näy meitä TÄNÄKÄÄN vuonna! Ei niin piitata tosta toritouhusta!
torstai 30. huhtikuuta 2015
tiistai 28. huhtikuuta 2015
Reissua pukkaa...
Tässä on nyt viimesen parin vuoden aikana reissattu aika paljon.
2013 syksyllä oltiin akkaporukalla Rhodoksella. Minä ja neiti, mun äiti ja hänen sisko, ystäväni ja hänen esikoistyttö. Pikkuneidit on syntyneet kuukauden ikäerolla, joten jutut oli hyvin samanlaisia.
2014 keväällä oltiin Puerto Ricossa. Mun vanhemmat oli sielä 3 vko, niin lennettiin sinne mun perheen kanssa heidän viimeiseksi viikoksi. Syksyllä samana vuonna oltiin taas tuolla akkaporukalla Turkissa. Pikkuneidit oli nyt reilu 4v. Ja taas kerran reissu meni loistavasti. Ollaan oltu aina kun neiti on mukana reissulla niin All Inclusive-hotelleissa. Ollaan koettu se parhaaksi lasten kanssa. Ja silti jonkun verran syöty myös muualla, ettei pelkkää hotelliruokailua kuitenkaan. Mutta kukin tyylillään. Mua ei huvita raottaa lompakkoa koko ajan, kun on nälkä, jano, haluaa jädeä. Ja sit juodaan puoli kuppia, tai syödään 2 perunan palaa, tai sit vedetään sitä jädeä niin et ihan 1 ei riitä.
Noista paikoista ihan ehdoton ykkönen oli Rhodos. Mikri Poli-hotelli. Hiljainen, lapsiperhehotelli ja ihmiset todella ystävällisiä. Ruoka ihan taivaallista, ja allasalueet pienille vesipedoille ihan huiput. Kyllä me taidettiin sen mun ystävän kanssa myös kokeilla vähän vesiliukumäkiä. Tuloksena yksi auennut kyynerpää, ja yhdet bikinin yläsosan paikaltaa luiskahtamiset. Jätettiin se sen jälkeen muille.
Hyvänä kakkosena tulee Turkki. Turkissa pidin myös hotellialueesta, ja erityisesti siitä rannasta mihin oli 50m siitä allasalueelta /( Pegasos Royal). Jos oli vähän huonompi päivä neiteillä, niin meriveden lempeät ja kelluttavat aallot sai sen huono fiiliksen kyllä pois. Ruoka oli myös ihan jees, pidin kyllä ja sain napani ähkyyn. Ainut mistä en pitänyt, oli ihmiset keskustassa. Kauppiaat, ravintoloitsijat, tarjoilijat. Varmasti moni pitää siitäkin, mutta ei ollut mun juttu.
Kolmantena sitten tulee Puerto Rico. Ruoka oli tyydyttävää. Siis salaatit ja hedelmät oli ihania, mutta liha onnistuttiin paria iltaa lukuunottamatta päästämään liian kuivaksi. Vaihtelua ei ollut kovinkaan paljon, kuten aiemmissa paikoissa. Ei todellakaan ollut aina samaa. Allasalue oli vähän köppänen, mutta iltaisin oli tosi kivoja esityksiä ja paljon. Ja hotelli oli siisti. Mutta huoneet vähä kummallisen ahtaita. Tulipa nähtyä sekin, pääasiahan oli , että lämpöä riitti ja hauskaa oli.
Hubbyn isä asuu Virossa, on asunut jo varmaan 25 vuotta ainakin. He asuivat ennen Tallinnassa, mutta ostivat eläkkeelle päästyään ihanan vanhan hirsitalon vähän Tallinnan ulkopuolelta. Ja sielä käytiin viime kesänä, ja mennään taas kesäkuun alussa. Nyt mun vanhemmatkin lähtee mukaan. Nähdään tietysti paljon harvemmin, mutta puhutaan sitten puhelimitse, tai viestitellään Facebookissa.
Syksylle ei vielä oli mitään!! Mitähän keksis??? Onkos teillä jotain reissuja? Onko perinteenä tehdä joku kesälomareissu? Kotimaa vai ulkomaa?
Kirsi
2013 syksyllä oltiin akkaporukalla Rhodoksella. Minä ja neiti, mun äiti ja hänen sisko, ystäväni ja hänen esikoistyttö. Pikkuneidit on syntyneet kuukauden ikäerolla, joten jutut oli hyvin samanlaisia.
2014 keväällä oltiin Puerto Ricossa. Mun vanhemmat oli sielä 3 vko, niin lennettiin sinne mun perheen kanssa heidän viimeiseksi viikoksi. Syksyllä samana vuonna oltiin taas tuolla akkaporukalla Turkissa. Pikkuneidit oli nyt reilu 4v. Ja taas kerran reissu meni loistavasti. Ollaan oltu aina kun neiti on mukana reissulla niin All Inclusive-hotelleissa. Ollaan koettu se parhaaksi lasten kanssa. Ja silti jonkun verran syöty myös muualla, ettei pelkkää hotelliruokailua kuitenkaan. Mutta kukin tyylillään. Mua ei huvita raottaa lompakkoa koko ajan, kun on nälkä, jano, haluaa jädeä. Ja sit juodaan puoli kuppia, tai syödään 2 perunan palaa, tai sit vedetään sitä jädeä niin et ihan 1 ei riitä.
Noista paikoista ihan ehdoton ykkönen oli Rhodos. Mikri Poli-hotelli. Hiljainen, lapsiperhehotelli ja ihmiset todella ystävällisiä. Ruoka ihan taivaallista, ja allasalueet pienille vesipedoille ihan huiput. Kyllä me taidettiin sen mun ystävän kanssa myös kokeilla vähän vesiliukumäkiä. Tuloksena yksi auennut kyynerpää, ja yhdet bikinin yläsosan paikaltaa luiskahtamiset. Jätettiin se sen jälkeen muille.
 |
| Rhodos |
Kolmantena sitten tulee Puerto Rico. Ruoka oli tyydyttävää. Siis salaatit ja hedelmät oli ihania, mutta liha onnistuttiin paria iltaa lukuunottamatta päästämään liian kuivaksi. Vaihtelua ei ollut kovinkaan paljon, kuten aiemmissa paikoissa. Ei todellakaan ollut aina samaa. Allasalue oli vähän köppänen, mutta iltaisin oli tosi kivoja esityksiä ja paljon. Ja hotelli oli siisti. Mutta huoneet vähä kummallisen ahtaita. Tulipa nähtyä sekin, pääasiahan oli , että lämpöä riitti ja hauskaa oli.
 |
| Puerto Rico parvekenäkymät |
Syksylle ei vielä oli mitään!! Mitähän keksis??? Onkos teillä jotain reissuja? Onko perinteenä tehdä joku kesälomareissu? Kotimaa vai ulkomaa?
Kirsi
maanantai 27. huhtikuuta 2015
VAIN yksi lapsi.... (osa 2)
Palatakseni tähän aiheeseen hieman eri kantilta. Tai siis tarkastelen asiaa vähä suuremmassa mittakaavassa, ja erilaisista näkökulmista.
Itsehän aiemmin kirjoitin näin Vain yksi lapsi
Sittenhän on olemassa paljon naisia/pareja/miehiä, jotka eivät lapsia tahdo. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka paljon heitä asiasta moititaan? Tai kuinka paljon he joutuvat päätöstään selittelemään? Mikä sinänsä jälleen kerran kuuluu...... ei kenellekkään muulle kuin heille itselleen. Mikäli asiasta haluavat puhua, se on tietysti hienoa, mutta ei pakollista. Kenenkään ei tulisi joutua selittelemään valintojaan lapsien suhteen. Kuinkahan monta kertaa ihmiset, jotka avoimesti ovat kertoneet, etteivät halua/aio hankkia lapsia, joutuu selittelemään päätöstään? Tai kuulevatko he usein lauseen - Kyllä sä vielä sitten haluat, kun se "oikea" saapuu. Tai - Kyllä se mieli vielä tuosta muuttuu, yhtäkkiä huomaat että haluatkin, kun tulet vähän vanhemmaksi, tai vähän sitä tai vähän tätä!!!!! Itse olen joitakin kertoja käyttänyt "turvalauseena", kun tuiki tuntemattomat on ilmaisseet Saran tarpeen sisaruksesta mulle, sitä, että me päästään nyt jo niin helpolla, kun neiti on vajaa 5.vee. En jaksais enää lähteä tuohon vauvavuoden häppeninkeihin. Tottahan se osittain on, neiti on vajaa 5.vee ja me päästään jo paljon helpommalla. Mutta...!!!!! Eipä tuo elämä aina niin helppoa ole tuollaisen jalkaa polkevan ja vastaan väittävän kokovartaloein kanssa. Mutta mä en valita siitä sen kummempia. Mä en tiedä millaista se on kun on ihan jäätävä määrä niitä lapsia ( eli enemmän kuin se yksi) tai jos lapsella on erityistarpeita, tai jos perheen aikuisilla on erityistarpeita, ja siinä on niitä lapsia. Tai jotain.... Mä en voi tietää.
Katkeruus/viha/paha mieli/epäonnistunut/viallinen on vain osa niitä tunteita mitä silloin tunsin, kun lapsettomuus oli ajankohtainen ensimmäistä kertaa. MUTTA missään vaiheessa, ei muiden raskaus ollut multa pois. Siihen saattoi olla vaikea suhtautua, ja se herätti paljon, paljon tunteita jossain sielä mihin se oma lapsettomuus sattui. Mutta ne lapset ei olleet mun raskauksia, eikä ne saanut mun lapsia. Ne ihmiset sai omat lapsensa, ja me jouduttiin vaan nähdä hieman enemmän vaivaa asian suhteen. Mutta tiedän myös senkin ,että sellaisia lapsettomia on paljon, jotka eivät pysty olemaan lapsiperheiden parissa, tai jos lähelle osuu raskaus, niin se musertaa ihan atomeiksi. Ja se on todella kamalaa!
Sitten on olemassa perheitä, jotka jo ennen lapsen hankintaa tietää/päättää, että lapsiluku on täynnä siinä yhdessä. Arvostan! Vaikea päätös, mutta varmasti juuri hyvä sille perheelle. Tässäkin on pieni mutta, mihin olen törmännyt. Onko se kaikissa perheissä niin ,että MOLEMMAT haluavat vain yhden? Ja en nyt siis tuomitse, vaan pohdin, että onko moni nainen/mies luopunut unelmastaan saada enemmän kuin se yksi lapsi siksi, että toinen ei halua enempää ja avioliitto menee edelle. Eli luopuu useamman lapsen haaveesta pitääkseen ydinperheen kasassa.
Tai jos on menettänyt lapsen, niin kauanko sitä joutuu selittelemään? Kun lapsilukua kysyttäessä, ei fyysinen määrä vastaakkaan nuppilukua paikalla. En edes halua joutua ajattelemaan asiaa, koska meillä on VAIN yksi lapsi! Itku tulee...
Tässä pohdintoja asian ympäriltä. Jättäkää kommentti jos teillä on jotain mielipidettä/kokemusta asiasta. Ja toki voi muutenkin kommentoida.
Hyvää viikonalkua kaikille lukijoille, ja nöyrä kiitos lämpimistä sanoista, mitä sain loppuviikolla Kesäkuntoon 20XX postaukseen,
Kirsi
Itsehän aiemmin kirjoitin näin Vain yksi lapsi
Sittenhän on olemassa paljon naisia/pareja/miehiä, jotka eivät lapsia tahdo. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka paljon heitä asiasta moititaan? Tai kuinka paljon he joutuvat päätöstään selittelemään? Mikä sinänsä jälleen kerran kuuluu...... ei kenellekkään muulle kuin heille itselleen. Mikäli asiasta haluavat puhua, se on tietysti hienoa, mutta ei pakollista. Kenenkään ei tulisi joutua selittelemään valintojaan lapsien suhteen. Kuinkahan monta kertaa ihmiset, jotka avoimesti ovat kertoneet, etteivät halua/aio hankkia lapsia, joutuu selittelemään päätöstään? Tai kuulevatko he usein lauseen - Kyllä sä vielä sitten haluat, kun se "oikea" saapuu. Tai - Kyllä se mieli vielä tuosta muuttuu, yhtäkkiä huomaat että haluatkin, kun tulet vähän vanhemmaksi, tai vähän sitä tai vähän tätä!!!!! Itse olen joitakin kertoja käyttänyt "turvalauseena", kun tuiki tuntemattomat on ilmaisseet Saran tarpeen sisaruksesta mulle, sitä, että me päästään nyt jo niin helpolla, kun neiti on vajaa 5.vee. En jaksais enää lähteä tuohon vauvavuoden häppeninkeihin. Tottahan se osittain on, neiti on vajaa 5.vee ja me päästään jo paljon helpommalla. Mutta...!!!!! Eipä tuo elämä aina niin helppoa ole tuollaisen jalkaa polkevan ja vastaan väittävän kokovartaloein kanssa. Mutta mä en valita siitä sen kummempia. Mä en tiedä millaista se on kun on ihan jäätävä määrä niitä lapsia ( eli enemmän kuin se yksi) tai jos lapsella on erityistarpeita, tai jos perheen aikuisilla on erityistarpeita, ja siinä on niitä lapsia. Tai jotain.... Mä en voi tietää.
Katkeruus/viha/paha mieli/epäonnistunut/viallinen on vain osa niitä tunteita mitä silloin tunsin, kun lapsettomuus oli ajankohtainen ensimmäistä kertaa. MUTTA missään vaiheessa, ei muiden raskaus ollut multa pois. Siihen saattoi olla vaikea suhtautua, ja se herätti paljon, paljon tunteita jossain sielä mihin se oma lapsettomuus sattui. Mutta ne lapset ei olleet mun raskauksia, eikä ne saanut mun lapsia. Ne ihmiset sai omat lapsensa, ja me jouduttiin vaan nähdä hieman enemmän vaivaa asian suhteen. Mutta tiedän myös senkin ,että sellaisia lapsettomia on paljon, jotka eivät pysty olemaan lapsiperheiden parissa, tai jos lähelle osuu raskaus, niin se musertaa ihan atomeiksi. Ja se on todella kamalaa!
Sitten on olemassa perheitä, jotka jo ennen lapsen hankintaa tietää/päättää, että lapsiluku on täynnä siinä yhdessä. Arvostan! Vaikea päätös, mutta varmasti juuri hyvä sille perheelle. Tässäkin on pieni mutta, mihin olen törmännyt. Onko se kaikissa perheissä niin ,että MOLEMMAT haluavat vain yhden? Ja en nyt siis tuomitse, vaan pohdin, että onko moni nainen/mies luopunut unelmastaan saada enemmän kuin se yksi lapsi siksi, että toinen ei halua enempää ja avioliitto menee edelle. Eli luopuu useamman lapsen haaveesta pitääkseen ydinperheen kasassa.
Tai jos on menettänyt lapsen, niin kauanko sitä joutuu selittelemään? Kun lapsilukua kysyttäessä, ei fyysinen määrä vastaakkaan nuppilukua paikalla. En edes halua joutua ajattelemaan asiaa, koska meillä on VAIN yksi lapsi! Itku tulee...
Tässä pohdintoja asian ympäriltä. Jättäkää kommentti jos teillä on jotain mielipidettä/kokemusta asiasta. Ja toki voi muutenkin kommentoida.
Hyvää viikonalkua kaikille lukijoille, ja nöyrä kiitos lämpimistä sanoista, mitä sain loppuviikolla Kesäkuntoon 20XX postaukseen,
Kirsi
perjantai 24. huhtikuuta 2015
My paradise
Tänään mä käännän oman, perheeni ja automme nokan kohti mökkiä. Sielä menee huomisiltaan asti, ja sit mä tuun tapaamaan mun viimekesäistä joukkuetta ja turisemaan kaikkea mitä on tapahtunut edeltävän reilun puolen vuoden aikana. Eli kunnon aivot narikkaan, naurua ja käkätystä siis varmasti luvassa. Juoruja unohtamatta. En usko, että on yhtään sellaista naisporukkaa, mikä ei kaikkea edellämainittua harrastaisi. Tai mä en ainakaan oo päässy sellaseen mukaan. Wonder why?? :)
Siis vähänkö ottaa päähän, kun kuulin eilen sormet jo pelkästä ajatuksesta mustana, että Mosseni alottaa mullan myymisen vasta toukokuussa. Okei, no siihen on vaan viikko, mut silti. MÄ olin kuvitellu tekeväni sen nyt. Niinku nyt!! Mielestäni se on tosi köppäästä, kun nyt sit muka pitää tehä jotain muuta. Mutku mä en haluu. Mä haluun istuttaa, kyntää ja levittää kanankakkaa!!! Sit joku Mosseni sanoo et lällällää, et saakkaan meiltä peräkärryllistä multaa ja pääse tekemään kaikkea tota!
Okei nyt lopetan kiukuttelun, koska eihän se sitä meinaa et mulla ei ois tekemistä.
Projekti 1) Meille oli tää myrsky nyt sit puskenut rantaan sellasen 80*90m kaislalautan. Että sitä nostellaan nyt tää viikonloppu sitte. Poka se painaa.... Ehkä mä otan en reenin kannalta. Ja sit ihanaan puusaunaan ja limelonkero mukaan. Sielä huuhtoutuu kaikki mitä mieltä painaa...
Projekti 2) Leikkimökki Saralle. Se on laitettava nyt tilaukseen heti ensiviikolla. Oon tosi kranttu noiden netissä olevien käytettyjen kanssa. Ne mitä mä kelpuutan, maksaa saman verran kuin uusi, ja ne mitkä sais sit tosi halvalla, niin niissä lukee että pientä homevauriota/ditäjatätä pitää vaihtaa, muuten hyvä. No taas se hinta siitäkin nousee, joten osamaksumökki it is! Ellei teillä, jollakin lukijalla ois mulle hyvää tiedossa???
Projekti 3) Vesianalyysi. Mehän porautettiin kaivo mökille viime kesänä, ja nyt sitä on juoksutettu viime kesä, juhannuksesta asti, ja sitten tämä huhtikuu. Nyt pitäs viedä näyte Labraan, että minkälaista se on. Vesi on kirkasta, mutta tuoksuu hieman rautaiselle. Eli pitää nyt sit selvittää, että kuinka paljon sitä on ja millasen suodattimen siihen hankkis KOSKA!! MÄ haluan mökille paljun. Ja vaikka rautaisesta vedestä ei muuten oo haittaa niin se on ikävä se tuoksu, kun se voimistuu kun veden lämmittää, ja äitini hiuväri muuttuisi vihreäksi. Ei varmasti suotavaa, voisin veikata.
Ja nää proktithan lisääntyy niinku kanit, ihan käsittämättömällä vauhdilla. Eli kun yhestä pääsee niin pari muuta on jo jonossa. Mutta se ei haittaa, en mä sielä osais vaan olla, ja ku kriittisiä prokkiksia ei oo muutakun nuo kaislat ja niiden hävitys. Jos mä jakaisin tälläisen innon kotitöitä kohtaan, mitä mäkillä tehtäviä, niin uskoisin, että kotini olisi TODELLA siisti. Mikä ihme siinä on, että nämä kaksi ei kohtaa, elämän suuria kysymyksiä.
Loppuun pari kuvaa!
Ilta alkaa hämärtyä, ja kaislalautta saavuttaa meitä tuolta oikealta.
Tämän ja ekan kuvan välissä on oikeasti vajaa 10 minuuttia välissä. Tästä syystä rakastan istua mökin terassilla ja katsoa tämän luonnon ihanan ilmiön loppuun. Se menee ohi jos jotain muuta häsää. Ja tähän aikaan on viä vähä kylmäkin, että onneksi se menee ohi vartissa!
Ja tässä on mun uusin istutuslaatikko. Keskimmäinen lokero on vähän muita pienempi. Siihen tulee herneet. Ja päätylaatikoihin tulee porkkanat ja sipulit. Meinaan vielä maalata tuon laatikon mustaksi. Nyt se näyttää vähä ikävältä, mutta siitä tulee tosi kiva!!
Siis vähänkö ottaa päähän, kun kuulin eilen sormet jo pelkästä ajatuksesta mustana, että Mosseni alottaa mullan myymisen vasta toukokuussa. Okei, no siihen on vaan viikko, mut silti. MÄ olin kuvitellu tekeväni sen nyt. Niinku nyt!! Mielestäni se on tosi köppäästä, kun nyt sit muka pitää tehä jotain muuta. Mutku mä en haluu. Mä haluun istuttaa, kyntää ja levittää kanankakkaa!!! Sit joku Mosseni sanoo et lällällää, et saakkaan meiltä peräkärryllistä multaa ja pääse tekemään kaikkea tota!
Okei nyt lopetan kiukuttelun, koska eihän se sitä meinaa et mulla ei ois tekemistä.
Projekti 1) Meille oli tää myrsky nyt sit puskenut rantaan sellasen 80*90m kaislalautan. Että sitä nostellaan nyt tää viikonloppu sitte. Poka se painaa.... Ehkä mä otan en reenin kannalta. Ja sit ihanaan puusaunaan ja limelonkero mukaan. Sielä huuhtoutuu kaikki mitä mieltä painaa...
Projekti 2) Leikkimökki Saralle. Se on laitettava nyt tilaukseen heti ensiviikolla. Oon tosi kranttu noiden netissä olevien käytettyjen kanssa. Ne mitä mä kelpuutan, maksaa saman verran kuin uusi, ja ne mitkä sais sit tosi halvalla, niin niissä lukee että pientä homevauriota/ditäjatätä pitää vaihtaa, muuten hyvä. No taas se hinta siitäkin nousee, joten osamaksumökki it is! Ellei teillä, jollakin lukijalla ois mulle hyvää tiedossa???
Projekti 3) Vesianalyysi. Mehän porautettiin kaivo mökille viime kesänä, ja nyt sitä on juoksutettu viime kesä, juhannuksesta asti, ja sitten tämä huhtikuu. Nyt pitäs viedä näyte Labraan, että minkälaista se on. Vesi on kirkasta, mutta tuoksuu hieman rautaiselle. Eli pitää nyt sit selvittää, että kuinka paljon sitä on ja millasen suodattimen siihen hankkis KOSKA!! MÄ haluan mökille paljun. Ja vaikka rautaisesta vedestä ei muuten oo haittaa niin se on ikävä se tuoksu, kun se voimistuu kun veden lämmittää, ja äitini hiuväri muuttuisi vihreäksi. Ei varmasti suotavaa, voisin veikata.
Ja nää proktithan lisääntyy niinku kanit, ihan käsittämättömällä vauhdilla. Eli kun yhestä pääsee niin pari muuta on jo jonossa. Mutta se ei haittaa, en mä sielä osais vaan olla, ja ku kriittisiä prokkiksia ei oo muutakun nuo kaislat ja niiden hävitys. Jos mä jakaisin tälläisen innon kotitöitä kohtaan, mitä mäkillä tehtäviä, niin uskoisin, että kotini olisi TODELLA siisti. Mikä ihme siinä on, että nämä kaksi ei kohtaa, elämän suuria kysymyksiä.
Loppuun pari kuvaa!
Ilta alkaa hämärtyä, ja kaislalautta saavuttaa meitä tuolta oikealta.
Tämän ja ekan kuvan välissä on oikeasti vajaa 10 minuuttia välissä. Tästä syystä rakastan istua mökin terassilla ja katsoa tämän luonnon ihanan ilmiön loppuun. Se menee ohi jos jotain muuta häsää. Ja tähän aikaan on viä vähä kylmäkin, että onneksi se menee ohi vartissa!
Ja tässä on mun uusin istutuslaatikko. Keskimmäinen lokero on vähän muita pienempi. Siihen tulee herneet. Ja päätylaatikoihin tulee porkkanat ja sipulit. Meinaan vielä maalata tuon laatikon mustaksi. Nyt se näyttää vähä ikävältä, mutta siitä tulee tosi kiva!!
torstai 23. huhtikuuta 2015
Tyttöni mun.
Sanoin palaavani aiheeseen lapsi. Ja tässä sitä tulee!!!
Sara Maria Aurora. Syntynyt 08/10. Rv 41+3. Saarikaudenpäättäjäisviikonlopun sunnuntaina. Pesisfinaaliparien ratkaisupäivänä. Kumpi menee finaaliin, SoJy vai ViVe! ViVe meni!!!
Aamulla alkoi tasasen tappavaan tulla kymmenen jälkeen supistuksia. Peli alkoi teeveestä klo.16.00. Sanoin Hubbylle et ennenku peli on selvä mä en synnyttämään lähe. Siitä miten paljon kansallislaji on mulle merkinnyt, siitä tulee ihan oma postauksensa. Varmaan jättimenestys :)
No illalla klo.23 mentiin "laitokselle" ja Sara tuli rytinällä pihalle 01.10. Painoa oli 3110g ja pituutta 52cm. Synnyttäminen oli (ainakin tässä tapauksessa) mun juttu. Ilokaasulla mentiin, myös siis Hubby pärjäsi sillä koko synnytyksen, ja kaikki oli ohi nopeasti ja ihanasti. My kind of work out!
Samalla hetkellä, kun sain neidin rinnalle me taidettiin kumpikin ruveta porajamaan. 3,5 vuoden "työ" oli nyt meidän sylissä. täysillä pisteillä, terveenä ja niin isänsä näköisenä että.... Koko sairaalassaoloajan mä vaan tuijotin muksua. Mä itkin, tuijotin, ja samalla pelkäsin, että voiko vielä tulla jotain mikä multa tän vie pois. Sairaalassa oltiin 2,5vrk. Olis näin jälkikäteen pitänyt olla vähän kauemmin. Imetys ei meinannu ottaa ollenkaan myötätuulta. Mutta siitäkin selvittiin... En edes meinaa puhua imetyksestä, en arvosta niitä paasauksia sitten ollenkaan. Kukin tyylillään. Niinkuin meillä äiteillä nyt ei muutenkin olis a lot on our plate!
Sara oli melko helppo vauva, oon aina sanonut sitä automaattivauvaksi. Meillä oli selkee rytmi heti kun tultiin kotiin. 3 syöttöä yössä, ja pitkiä päiväunia pihalla. Refluksi vaivasi jonkun aikaa lievänä, mutta lääkityksen jälkeen se oli muisto vain. Ja lääkityskin kesti vain pari kuukautta, kun vaiva jäi itsekseen pois.
Kasvaessaan neiti jätti itse pois aina syötön kerrallaan ja unet kerrallaan. Mä en oo ikinä muuttanut unirytmiä minkään vuoksi, enkä tee sitä vielä tänäpäivänäkään mielelläni. Eli en juuri koskaan. Saran on aina voinut vaan viedä sänkyyn, ja sinne se on nukahtanut. Nykyään ei ihan niin helppoa, mutta vaikeeta se ei ole nytkään, koska ymmärtää puhetta. Se vaan vie enemmän aikaa, kun uni ei tuu niin helposti päivinä, jolloin hoidossa on otettu päikyt.
Perusluonteeltaan arka, iloinen ja kiltti. Sara rakastaa voimakkaasti, näyttää kiukun, mutta ei ikinä ole ilkeä. Omaa mielettömän ihanan ja villin mielikuvituksen. Ei ole vielä päättänyt, että kun kasvaa isoksi, niin tuleeko hänestä Elsa ( Frozen) vai Ariel ( Pieni merenneito) Ku pyrstö olis kiva, mutta sitten se että voisi tehdä jalkaa tömäyttämällä/ kättä heilauttamalla jäätä ja siitä kaikkia kristallilinnoja niin houkuttaa myös. Ja Let it go (Forzen) kappale on vaan niin ihana. Laulaa sitä sisällä ja pihalla, autossa ja kylässä. Ihan koko ajan. Ihana!
Nyt kun tätä oikoluin, niin vaikuttaa siltä, että kaikki on menny tosi helposti ja vaivattomasti. Tottakai meilläkin ne uhmat on ollu. Olisin huolestunut jos ei ois ollu. Taitaa olla parasta aikaa joku vaihe... Tää elämä, ainakin meillä naisilla on jotain vaihetta musta tuntuu. Koko ajan jotain vaihetta... Raskasta, don't you think? Mutta ajattelen sen myös niin, että me saatiin Saran vauva-aikana takaisin osa siitä shaissesta, mitä käytiin läpi kun häntä yritettiin maailmaan saattaa.
Tuo lapsen arkuuskin on jännä juttu. Oon törmännyt nyt parin vuoden aikana sellaiseen ilmiöön, että sellaista lasta joka ei juokse vetämässä kaikkea tieltään alas, ei juokse vanhempiaan karkuun, tai ei heti ota kontaktia vieraisiin sosiaalisissa tilanteissa, niin yhteiskunta on kärkkäästi sanomassa että lasta pitää karaista. Että arkuus ja kiltteys ymmärretään heikkoutena. Ei oo kerta eikä kaksi, kun oon kuullu että se on lapselle helpompaa sit vähä vanhempana, jos ei oo niin arka. Tai että se on hyvä vaan et karaistuu vähän tän maailman menoihin. Mä en käsitä. Kun on sellanen lapsi, joka tekee noita edellämainuttuja, niin se on jotenkin hyvä asia. On suotavaa että lapsi tekee noin, mutta tekemättä jättäminen ei ole. Mä oon ollu arka lapsena ( vaikkei heti uskoiskaa) ja en ole pitänyt esim. vieraista ihmisistä, varsinkaan miehistä pienenä. Alle kouluikäisenä. Silti mun parhaat ystävät esim. teinarina oli miehiä. Ajoin poikien kanssa kevarilla, kun mun "tyttökaverit" oli ettimässä suosiotaan kaupungilla. Oon aina tullut miesten kanssa paremin toimeen. Huomattavasti mutkattomampaa, ja silti oon onnistunut olemaan ystävä naisille ja miehille. Kukaan ei voi tietää onko lapsella millainen tulevaisuus siitä, onko lapsi villi vai ei. Luonteesta se voi kertoa hitusen, mutta se ei kerro lapsen tulevaisuutta. Tai näin mä asian nään!! Miten te näätte asian? Onko teillä arkoja lapsia? Ootteko törmänneet mihinkään "stereotypioihin" mitkä ärsyttää? Mua ärsyttää lähes kaikki stereotypiat, ihan vaan siksi, että ne on typeriä, ja mä en kuulu moniinkaan niistä!!! Mä voisin oikeestaan miettiä, mihin stereotypiaan mä kuulun, siitä siis tulevaisuudessa.... Heti alkoi aivot raksuttaa :)
Sara Maria Aurora. Syntynyt 08/10. Rv 41+3. Saarikaudenpäättäjäisviikonlopun sunnuntaina. Pesisfinaaliparien ratkaisupäivänä. Kumpi menee finaaliin, SoJy vai ViVe! ViVe meni!!!
Aamulla alkoi tasasen tappavaan tulla kymmenen jälkeen supistuksia. Peli alkoi teeveestä klo.16.00. Sanoin Hubbylle et ennenku peli on selvä mä en synnyttämään lähe. Siitä miten paljon kansallislaji on mulle merkinnyt, siitä tulee ihan oma postauksensa. Varmaan jättimenestys :)
No illalla klo.23 mentiin "laitokselle" ja Sara tuli rytinällä pihalle 01.10. Painoa oli 3110g ja pituutta 52cm. Synnyttäminen oli (ainakin tässä tapauksessa) mun juttu. Ilokaasulla mentiin, myös siis Hubby pärjäsi sillä koko synnytyksen, ja kaikki oli ohi nopeasti ja ihanasti. My kind of work out!
Samalla hetkellä, kun sain neidin rinnalle me taidettiin kumpikin ruveta porajamaan. 3,5 vuoden "työ" oli nyt meidän sylissä. täysillä pisteillä, terveenä ja niin isänsä näköisenä että.... Koko sairaalassaoloajan mä vaan tuijotin muksua. Mä itkin, tuijotin, ja samalla pelkäsin, että voiko vielä tulla jotain mikä multa tän vie pois. Sairaalassa oltiin 2,5vrk. Olis näin jälkikäteen pitänyt olla vähän kauemmin. Imetys ei meinannu ottaa ollenkaan myötätuulta. Mutta siitäkin selvittiin... En edes meinaa puhua imetyksestä, en arvosta niitä paasauksia sitten ollenkaan. Kukin tyylillään. Niinkuin meillä äiteillä nyt ei muutenkin olis a lot on our plate!
Sara oli melko helppo vauva, oon aina sanonut sitä automaattivauvaksi. Meillä oli selkee rytmi heti kun tultiin kotiin. 3 syöttöä yössä, ja pitkiä päiväunia pihalla. Refluksi vaivasi jonkun aikaa lievänä, mutta lääkityksen jälkeen se oli muisto vain. Ja lääkityskin kesti vain pari kuukautta, kun vaiva jäi itsekseen pois.
Kasvaessaan neiti jätti itse pois aina syötön kerrallaan ja unet kerrallaan. Mä en oo ikinä muuttanut unirytmiä minkään vuoksi, enkä tee sitä vielä tänäpäivänäkään mielelläni. Eli en juuri koskaan. Saran on aina voinut vaan viedä sänkyyn, ja sinne se on nukahtanut. Nykyään ei ihan niin helppoa, mutta vaikeeta se ei ole nytkään, koska ymmärtää puhetta. Se vaan vie enemmän aikaa, kun uni ei tuu niin helposti päivinä, jolloin hoidossa on otettu päikyt.
Perusluonteeltaan arka, iloinen ja kiltti. Sara rakastaa voimakkaasti, näyttää kiukun, mutta ei ikinä ole ilkeä. Omaa mielettömän ihanan ja villin mielikuvituksen. Ei ole vielä päättänyt, että kun kasvaa isoksi, niin tuleeko hänestä Elsa ( Frozen) vai Ariel ( Pieni merenneito) Ku pyrstö olis kiva, mutta sitten se että voisi tehdä jalkaa tömäyttämällä/ kättä heilauttamalla jäätä ja siitä kaikkia kristallilinnoja niin houkuttaa myös. Ja Let it go (Forzen) kappale on vaan niin ihana. Laulaa sitä sisällä ja pihalla, autossa ja kylässä. Ihan koko ajan. Ihana!
Nyt kun tätä oikoluin, niin vaikuttaa siltä, että kaikki on menny tosi helposti ja vaivattomasti. Tottakai meilläkin ne uhmat on ollu. Olisin huolestunut jos ei ois ollu. Taitaa olla parasta aikaa joku vaihe... Tää elämä, ainakin meillä naisilla on jotain vaihetta musta tuntuu. Koko ajan jotain vaihetta... Raskasta, don't you think? Mutta ajattelen sen myös niin, että me saatiin Saran vauva-aikana takaisin osa siitä shaissesta, mitä käytiin läpi kun häntä yritettiin maailmaan saattaa.
Tuo lapsen arkuuskin on jännä juttu. Oon törmännyt nyt parin vuoden aikana sellaiseen ilmiöön, että sellaista lasta joka ei juokse vetämässä kaikkea tieltään alas, ei juokse vanhempiaan karkuun, tai ei heti ota kontaktia vieraisiin sosiaalisissa tilanteissa, niin yhteiskunta on kärkkäästi sanomassa että lasta pitää karaista. Että arkuus ja kiltteys ymmärretään heikkoutena. Ei oo kerta eikä kaksi, kun oon kuullu että se on lapselle helpompaa sit vähä vanhempana, jos ei oo niin arka. Tai että se on hyvä vaan et karaistuu vähän tän maailman menoihin. Mä en käsitä. Kun on sellanen lapsi, joka tekee noita edellämainuttuja, niin se on jotenkin hyvä asia. On suotavaa että lapsi tekee noin, mutta tekemättä jättäminen ei ole. Mä oon ollu arka lapsena ( vaikkei heti uskoiskaa) ja en ole pitänyt esim. vieraista ihmisistä, varsinkaan miehistä pienenä. Alle kouluikäisenä. Silti mun parhaat ystävät esim. teinarina oli miehiä. Ajoin poikien kanssa kevarilla, kun mun "tyttökaverit" oli ettimässä suosiotaan kaupungilla. Oon aina tullut miesten kanssa paremin toimeen. Huomattavasti mutkattomampaa, ja silti oon onnistunut olemaan ystävä naisille ja miehille. Kukaan ei voi tietää onko lapsella millainen tulevaisuus siitä, onko lapsi villi vai ei. Luonteesta se voi kertoa hitusen, mutta se ei kerro lapsen tulevaisuutta. Tai näin mä asian nään!! Miten te näätte asian? Onko teillä arkoja lapsia? Ootteko törmänneet mihinkään "stereotypioihin" mitkä ärsyttää? Mua ärsyttää lähes kaikki stereotypiat, ihan vaan siksi, että ne on typeriä, ja mä en kuulu moniinkaan niistä!!! Mä voisin oikeestaan miettiä, mihin stereotypiaan mä kuulun, siitä siis tulevaisuudessa.... Heti alkoi aivot raksuttaa :)
tiistai 21. huhtikuuta 2015
Kesäkuntoon 20..???
Nyt liikutaankin jo sit sellasella alueella,että oksat pois ja pala latvaa. Tää on yksi vaikeampia asioita mikä mun elämää varjostaa. I need to shake it off.... Mutta!
Moi,mä oon Kirsi,ylipainoinen tunnesyöjä,ikuinen jojoilija ja entinen syömishäiriöstä kärsinyt nainen,joka etsii edelleen ratkaisua tähän kaikkeen tämän kaiken muun keskellä!
Hieman syömishäiriöstä, BED = Binge Eating Disorder. Ei niin tunnettu, kuin nää huomattavasti enemmän mediassakin olleet Anoreksia / Buliamia. Kuuluu samaan "kastiin" Bulimian kanssa, BED:ssä ei oksenneta ahminnan jälkeen, tai käytetä laksatiiveja / nesteenpoistajia! Yksi sairaudelle ominaisista piirteistä on asian salailu. Believe me, minä jos joku osaan salata syömiseni. Ja se tunne sen jälkeen, kun olin ahtanut itseeni 400g purkin maapähkinälevitettä alle puolessa tunnissa. Siitä oli kuulkaa positiivisuus kaukana. Lähes aina vaivuin uneen ahminnan jälkeen. Saatoin lintasata pari viimestä tuntia koulusta, jos näytti siltä että mun vanhemmat ehtii kotiin niin, että en ehdi nukkua.
Nyt moni saattaa ajatella, että no hei, kyllä mäkin teen tota, syön hirvesti ja sit on paha olo!! Satunnaiset ahmimiset ei ole vielä BED. Mulla tätä tapahtui n.1-2krt viikossa. Ja aina (99% ajasta) söin Nutellan maapähkinälevitetttä. Muuten se saattoi olla jäätelöä tai raakaa taikinaa. Piirakkataikinaa. Siinä haaste, jos haluat tietää mitä mä itselleni tein. Vedä 400g maapähkinälevitettä alle puoleen tuntiin. Mä voin tosi huonosti vajaan 2 vuotta. Mä lihosin tuossa vajaassa parissa vuodessa 14kg, ja sain hampaat täyteen reikiä, joita sit kalliilla korjattiin.
Syy miksi voin huonosti oli, että mä muistan, kun kokoajan puhuttiin tuohon aikaa vain rahasta,sen riittävyydestä ja työttömyydestä. Kotona oli vähän kireä ilmapiiri, ja 2 mun parasta kaveria kuihdutti itseään anoreksialla lähes sairaalakuntoon. Toinen on kai sillä tiellä edelleen. En tiedä, ja toinen on tänä päivänä edelleen yksi mun parhaista ystävistä. Musta tunti niin pahalta nähdä heidän olonsa, niin keksin sit syödä heidän puolestaan. Kai tuohon vaikutti mikä milloinkin, mutta nuo on sellasia mitä muistan ajatelleeni jo silloin.
Mä jäin kiinni äidilleni. Muistan edelleen sen aamun, niinku se ois eilinen. Mun äiti oli jo ylhäällä ja kun mä nousin ja meniin vessaan, mun äiti seuras perässä. Se oli löytänyt mun "piilon". Eli paikan missä säilytin tyhjiä purkkeja, ja aina sit välillä ku tilaisuus koitti, niin mä roudasin niitä roskiksiin. Huom, mä käytin myös lähitienoon muitakin roskiksia, koska ajattelin, että jokuhan muuten pistää 1+1 yhteen ja jäljet johtaa muhun. Todellista CSI:tä. No mutta, joo mun äiti sanoi mitä oli löytänyt, ja että nyt se loppuu. Jos hän ei saa mua lopettamaan niin sitten löydetään joku joka saa. Ja tästä sit mentiinkin ihan loppuun asti, terapia, ravitsemusterapia yms... Harmi, että siihen aikaan BED oli tunnettu "aikuisten" naisten syömishäiriönä, niin sen hoito oli vähän niin ja näin teineillä. Mutta mä sain apua ja pääsin "tavasta" irti. Parantunuthan mä en oo kai vieläkään, mutta asia on under control. Tähän kun lisää tän ajankohtaisen lisääntymisongelman, niin voisin väittää, että oon suhteellisen pettynyt tähän kroppaan, ja sen hermokeskukseen, eli mun korvienväliin. Mutta se tältä erää tuosta taudista. Aivan rupee vit....maan, kun ajattelenkin / kirjoitan asiasta. Tätä ei kuulkaa kovin moni ihminen edes mun lähellä tiedä, ja nyt mä kirjotan siitä täälä. Aikamoista.
Maagiset numerot 8-10(kg). Nuo numerot on sellasia, et mulle ei oo mikään ongelma pudottaa painoa tuon verran. Sit kun tuo on tullut ( jälleen kerran) saavutettua, niin tulee se henkinen STOP. Mä en vaan pääse siitä yli. Sit hitaasti, mutta ihan varmasti kerään sen takas, vain pudottaakseni sen uudelleen. Mä oon nyt viimeisen 2:den vuoden aikana pudottanut 5*8-10kg. Eli pienen ihmisen verran. Että morjensta vaan pöytään!!! Nyt oon tässä hetkessä taas alottamassa sitä pudotusta, kun se vuoden alussa pudotettu 8kg on nyt tullut paria kiloa vajaa takas. Jippii!! Mä oon harkinnu PT:n hommamista, heti vuodeksi kerrallaan, ei mitään muutaman kuukauden settiä, vaan kunnolla heti vuodeksi. Mut ne maksaa, ja sit jos upotan itteeni tollasen summan rahaa, niin tittidii, huono omatunto!!!
Mä voisin oikeesti puhua tästä(kin) asiasta vaikka kuinka kauan, mutta nyt pelkkä pintaraapaisu täälä blogissa riittää. Vei meinaan voimia jo tämäkin, tai asian muistelu.
P.S. Luin ton oman tekstin nyt kun sen julkasin, ja onhan se nyt tajunnanvirtaa. Tajusko siitä kukaan mitään? No ehkä mä jo ensikerralla kun asiaan kenties palaan, osaan jäsennellä asiaa hieman enemmän.
P.P:S Jos joku tietää hyvän PT:n joka osais mua ehkä auttaa niin vinkkiä vaan mulle.
perjantai 17. huhtikuuta 2015
Home alone!
Olin torstai-illan yksin kotona, kun Hubby ja neiti meni jo silloin mökille. Mä seuraan niitä sit tänään, kun viikon työt on pulkassa. Oli pojat jokseenkin hämärää olla yksin kotona, missä ei järisyttävän paljon ollut siivottavaa. Imuriin nyt vois aina tarttua jne... Mut mitään ei lattioilla kävelly vastaan ja keittiönkin Hubby juuri tällä viikolla järjesti/laittoi ihan TIP TOP. Järjesti kaapit ja kaikki ylimääränen lensi huitsin nevadaan. Vähänkö mahtavaa :) Katoin tietysti elokuvan Netflixistä, koska sehän oli nyt All Mine. Sieltä ei tullut My Little Pony, Winx, eikä Ever after high. Katsoin Sandra Bullockin Hope Floats! Tota joo, täytyy sanoo et vähä masentava oli, vaikkakin tykkäsin kovasti. Sen kummempia elokuvasta paljastamatta, niin joo, siinä oli sitä perus hömppää mitä halusinkin, mut hei siinä oli se lapsi. Ei sellaisina iltoina katsota tuollaista, kun ei ole mahdollisuutta saada sitä omaa lasta yöllä viekkuun ja halata niin että toinen valittaa sen olevan liian paljon.
Note to Self! Vain epärealistista televisio/elokuvarakkautta tästä eteenpäin iltoina kun olet yksin. Tai sit toimintaa.... Transformersit on todettu jo miljoona kertaa hyväksi vaihtoehdoksi.
Me ollaan aina tykätty hirveesti Hubbyn kanssa kattoa leffoja, ja tv-sarjoja. Varsinkin tällä hetkellä on tiukassa seurannassa The Blacklist. Muutenkin meidän katselut on enemmän tuon genren juttuja. Bones on hyvä, ja nyt uutena Warehouse13. Mutta tuo The Blackilist, se on vaan niin hyvä tällä hetkellä. Kun neiti nukkuu omassa sängyssä, kämppä on pimeenä ja me saadaan ruveta tuijottaan tota. Tai jotain muuta mieluista. Se on meidän juttu, koska toki analysointi on osa hauskuutta.
Leffoja tänäpäivänä ehkä vähän vähemmän. Niinä iltoina kun neiti on yökylässä, niin ollaan katottu, mut vähemmän tosiaan muuten. Meille ei kyllä tulis mieleen lähteä ravinteliin. Siis ymmärrän, jos se on jonkun parin "thing" mut ei miedän. Just puhuttiin hetki sit siitä, niin todettiin yhteen ääneen, että kun siihen meidän lähelle on avattu nyt tää "paikallinen". Bockin panimo, että siihen kyllä mennään käymään joskus kahestaan. Tai kaveripariskunnan kanssa. Muuuutta, katsotaan nyt :) Ollaan myös yhden työkaverin kanssa meinattu jo useamman vuoden tehdä terassikierros. Kauniina päivänä lähetään töiden jälkeen terdeille, ja mitään aikautaulua ei mihinkään suuntaan. Tilannehan on edennyt siihen pisteeseen, että kukaan muu työpaikalla ei enää usko tähän, kun ollaan nyt kolme vuotta tätä hehkutettu tekevämme, eikä kertaakaan olla päästy matkaan. Mutta se me tehdään, belive me!!!Tänävuona!! Joojoo. :)
Hyvää viikonloppuaa, tää lähtee kohtapian mökille ja kykkii sielä koko viikonlopun. Sunnuntaina sitten äänestämään. Ei saa valittaa jos ei äänestä :)
Note to Self! Vain epärealistista televisio/elokuvarakkautta tästä eteenpäin iltoina kun olet yksin. Tai sit toimintaa.... Transformersit on todettu jo miljoona kertaa hyväksi vaihtoehdoksi.
Me ollaan aina tykätty hirveesti Hubbyn kanssa kattoa leffoja, ja tv-sarjoja. Varsinkin tällä hetkellä on tiukassa seurannassa The Blacklist. Muutenkin meidän katselut on enemmän tuon genren juttuja. Bones on hyvä, ja nyt uutena Warehouse13. Mutta tuo The Blackilist, se on vaan niin hyvä tällä hetkellä. Kun neiti nukkuu omassa sängyssä, kämppä on pimeenä ja me saadaan ruveta tuijottaan tota. Tai jotain muuta mieluista. Se on meidän juttu, koska toki analysointi on osa hauskuutta.
Leffoja tänäpäivänä ehkä vähän vähemmän. Niinä iltoina kun neiti on yökylässä, niin ollaan katottu, mut vähemmän tosiaan muuten. Meille ei kyllä tulis mieleen lähteä ravinteliin. Siis ymmärrän, jos se on jonkun parin "thing" mut ei miedän. Just puhuttiin hetki sit siitä, niin todettiin yhteen ääneen, että kun siihen meidän lähelle on avattu nyt tää "paikallinen". Bockin panimo, että siihen kyllä mennään käymään joskus kahestaan. Tai kaveripariskunnan kanssa. Muuuutta, katsotaan nyt :) Ollaan myös yhden työkaverin kanssa meinattu jo useamman vuoden tehdä terassikierros. Kauniina päivänä lähetään töiden jälkeen terdeille, ja mitään aikautaulua ei mihinkään suuntaan. Tilannehan on edennyt siihen pisteeseen, että kukaan muu työpaikalla ei enää usko tähän, kun ollaan nyt kolme vuotta tätä hehkutettu tekevämme, eikä kertaakaan olla päästy matkaan. Mutta se me tehdään, belive me!!!Tänävuona!! Joojoo. :)
Hyvää viikonloppuaa, tää lähtee kohtapian mökille ja kykkii sielä koko viikonlopun. Sunnuntaina sitten äänestämään. Ei saa valittaa jos ei äänestä :)
torstai 16. huhtikuuta 2015
Mun perhe.
Kiitoksia vielä kerran kommenteista ja sanoista mitä oon saanut. Ihan huippua, tekee tästä kirjoittamisesta entistä helpompaa. Kiitos!
Mun perheseen kuuluu siis allekirjoittaneen lisäksi Hubby. Hubby on mua 6 vuotta vanhempi, ja kuvailisin melko perinteiseksi suomalaiseksi mieheksi. Sellanen hiljainen ajattelija, joka miettii aina pariin otteeseen ennenkuin avaa suunsa. Hubby on mun muuri, se joka uskoo meihin, ja kokoaa mut tasasin väliajoin tuolta ruohonjuuritasolta. Ja mä just ykspäivä, kun ajeltiin myöhään illalla mökiltä kotiin, neiti oli jo nukahtanut takapenkille mietin, et oon tajunnu meidän suhteen parantuneen huomattavasti, kun mä oon jättäny sen negatiivisuuden ja ne negatiiviset asiat pois mun elämästä. Meidän 12 vuoden matka on todellakin sisältänyt omat kivikkonsa, uskokaa pois, honeymoon meni jo. Enkä tiedä oonko vaan negatiivinen tässä tapauksessa, kun on välillä vähä ollu vastatuulta, mut en usko suhteeseen missä ei arki tule vastaan välillä. Mun mielestä silloin joku valehtelee/teeskentelee kovasti!! Mutta se on vaan mun mielipide. Ja edelleen mä välillä mietin, kun katson aikaa taakseppäin, että miten ihmeessä me ollaan päästy näin pitkälle. Mutta yksi mun omista filosofioista on, että se taistelu palkitsee jossain kohtaa. Me saatiin jo meidän ensimmäinen palkinto silloin kun elämä potki tosi kovaa.Ja uskon (ainakin jollain tasolla) että me se toinen palkinto saadaan vaan siitä hyvästä, että me ansaitaan se. Onneksi ollaan joskus pelattu kumpikin joukkueessa, niin se samanlainen taistelutahto nostaa päätään aina tarvittaessa.
Mä nään meidät ihan eri silmin, kun esim. puolitoistavuotta sitten. Luojan kiitos oon pakottanut itseni rikkomaan omat negatiiviset kaavani, omat jatkuvat nalkutukset jne... Siis DON'T GET ME WRONG!!! Mä en todellakaan oo mikään pyhimys, joka ei koskaan nalkuta ja oon ihan ZEN!! Mä teen sitä edelleen, ja aika paljonkin varmaan, mutta se ei enää syö mua. En jää vellomaan siihen tunteeseen, että kun mun TAAS pitää asiasta sanoa, tai MIKSI ei vaan voida tehdä niinkuin mä pyydän. Ja miettikää!!! Vaikka mulla on vain se yksi lapsi, mä otan senkin kanssa yhteen välillä kovaakin. Vaikka mun pitäs varmaan kiittää kaikkia korkeampia voimia siitä, että Neiti on mun elämässä. Mutta ihminenhän mäkin olen. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee! Mun äiti on oikeen kävelevä sananparsikirja, ja sieltä mä näitä elämänohjeita poimin. Tuutte näkemään! Se joka meidän äiteen tuntee, tämän tietää.
Sit meidän neiti. Sara Maria Aurora! Perusluonteeltaan arka, pitää vauhdista ja vaarallisista tilanteista. Huvipuistot on ehdottomasti lempipuuhaa, mitä kovempaa, korkeemmalla ja hurjempi laite on, niin sitä parempi. Tällä hetkellä on Disneyn Frozen ihan pop. Laulaa englanninkiellä (ihan jopa ok sieltä täältä ne sanat) ja tanssii Let it Go-biisiä. Kyselee kovasti koska hänen taikavoimat saapuu? Ei kuulemma jaksa odottaa niitä enää. Oppi juuri laskettelemaan, kun oltiin Rukalla. Siinäkin se vauhti oli pääasia. Oli pakko päästää välillä vaan syöksyä laskea alas, koska muuten meinas hermo mennä opetteluun. Kun sai välillä vetää täysillä alas, niin kiinnosti kurvittelukin taas hetken.
Uudet ihmiset aiheuttaa hieman (aika lievä ilmaus) ujoutta, ja arkuutta, mutta jos meidän neitin luottamuksen saa, siitä saa nauttia ihan täysin sylillisin. Sara rakastaa voimakkaasti. Ja myös näyttää jos homma ei oikeen miellytä, melko voimakkaasti senkin. Sara lähti myöhään liikkeelle, oli 1v3kk ennekuin lähti kävelemään. Mutta ikinä ei sattunut mitään haaveria, oli tosi varmaa menoa alusta asti. Puhuminen on ollut neitin juttu melko pienestä. Ja tätä nykyä hän ei ole hiljaa enää unissaankaan. Selittää ihan täydessä unessa valtavasti asioita. Kyllä on välillä pokassa pitelemistä, kun neiti sängyssä riitelee jonkun kanssa, täydessä unessa. Mä voisin jatkaa tätä kirjoitusta vaikka kuinka kauan. Mutta ehkä mä kehitän neitille jonkun oman juttusarjan. Hauska tyyppi kaikenkaikkiaan tuollaiseksi reilu metrin mittaiseksi, pikkuvanha ja tomera räpätäti.
Mun perheseen kuuluu siis allekirjoittaneen lisäksi Hubby. Hubby on mua 6 vuotta vanhempi, ja kuvailisin melko perinteiseksi suomalaiseksi mieheksi. Sellanen hiljainen ajattelija, joka miettii aina pariin otteeseen ennenkuin avaa suunsa. Hubby on mun muuri, se joka uskoo meihin, ja kokoaa mut tasasin väliajoin tuolta ruohonjuuritasolta. Ja mä just ykspäivä, kun ajeltiin myöhään illalla mökiltä kotiin, neiti oli jo nukahtanut takapenkille mietin, et oon tajunnu meidän suhteen parantuneen huomattavasti, kun mä oon jättäny sen negatiivisuuden ja ne negatiiviset asiat pois mun elämästä. Meidän 12 vuoden matka on todellakin sisältänyt omat kivikkonsa, uskokaa pois, honeymoon meni jo. Enkä tiedä oonko vaan negatiivinen tässä tapauksessa, kun on välillä vähä ollu vastatuulta, mut en usko suhteeseen missä ei arki tule vastaan välillä. Mun mielestä silloin joku valehtelee/teeskentelee kovasti!! Mutta se on vaan mun mielipide. Ja edelleen mä välillä mietin, kun katson aikaa taakseppäin, että miten ihmeessä me ollaan päästy näin pitkälle. Mutta yksi mun omista filosofioista on, että se taistelu palkitsee jossain kohtaa. Me saatiin jo meidän ensimmäinen palkinto silloin kun elämä potki tosi kovaa.Ja uskon (ainakin jollain tasolla) että me se toinen palkinto saadaan vaan siitä hyvästä, että me ansaitaan se. Onneksi ollaan joskus pelattu kumpikin joukkueessa, niin se samanlainen taistelutahto nostaa päätään aina tarvittaessa.
Mä nään meidät ihan eri silmin, kun esim. puolitoistavuotta sitten. Luojan kiitos oon pakottanut itseni rikkomaan omat negatiiviset kaavani, omat jatkuvat nalkutukset jne... Siis DON'T GET ME WRONG!!! Mä en todellakaan oo mikään pyhimys, joka ei koskaan nalkuta ja oon ihan ZEN!! Mä teen sitä edelleen, ja aika paljonkin varmaan, mutta se ei enää syö mua. En jää vellomaan siihen tunteeseen, että kun mun TAAS pitää asiasta sanoa, tai MIKSI ei vaan voida tehdä niinkuin mä pyydän. Ja miettikää!!! Vaikka mulla on vain se yksi lapsi, mä otan senkin kanssa yhteen välillä kovaakin. Vaikka mun pitäs varmaan kiittää kaikkia korkeampia voimia siitä, että Neiti on mun elämässä. Mutta ihminenhän mäkin olen. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee! Mun äiti on oikeen kävelevä sananparsikirja, ja sieltä mä näitä elämänohjeita poimin. Tuutte näkemään! Se joka meidän äiteen tuntee, tämän tietää.
Sit meidän neiti. Sara Maria Aurora! Perusluonteeltaan arka, pitää vauhdista ja vaarallisista tilanteista. Huvipuistot on ehdottomasti lempipuuhaa, mitä kovempaa, korkeemmalla ja hurjempi laite on, niin sitä parempi. Tällä hetkellä on Disneyn Frozen ihan pop. Laulaa englanninkiellä (ihan jopa ok sieltä täältä ne sanat) ja tanssii Let it Go-biisiä. Kyselee kovasti koska hänen taikavoimat saapuu? Ei kuulemma jaksa odottaa niitä enää. Oppi juuri laskettelemaan, kun oltiin Rukalla. Siinäkin se vauhti oli pääasia. Oli pakko päästää välillä vaan syöksyä laskea alas, koska muuten meinas hermo mennä opetteluun. Kun sai välillä vetää täysillä alas, niin kiinnosti kurvittelukin taas hetken.
Uudet ihmiset aiheuttaa hieman (aika lievä ilmaus) ujoutta, ja arkuutta, mutta jos meidän neitin luottamuksen saa, siitä saa nauttia ihan täysin sylillisin. Sara rakastaa voimakkaasti. Ja myös näyttää jos homma ei oikeen miellytä, melko voimakkaasti senkin. Sara lähti myöhään liikkeelle, oli 1v3kk ennekuin lähti kävelemään. Mutta ikinä ei sattunut mitään haaveria, oli tosi varmaa menoa alusta asti. Puhuminen on ollut neitin juttu melko pienestä. Ja tätä nykyä hän ei ole hiljaa enää unissaankaan. Selittää ihan täydessä unessa valtavasti asioita. Kyllä on välillä pokassa pitelemistä, kun neiti sängyssä riitelee jonkun kanssa, täydessä unessa. Mä voisin jatkaa tätä kirjoitusta vaikka kuinka kauan. Mutta ehkä mä kehitän neitille jonkun oman juttusarjan. Hauska tyyppi kaikenkaikkiaan tuollaiseksi reilu metrin mittaiseksi, pikkuvanha ja tomera räpätäti.
keskiviikko 15. huhtikuuta 2015
Mitäs sitten.
Oon täälä ihan pää pyörälläni vielä eilisen tekstin saamasta palautteesta. Facebooksivuilleni ja inboxiin kirjoittaneet, ISO KIITOS lämpimistä sanoista. Tuntuu hyvälle tietää, että ootte sielä ja tuette. Merkitsee todella paljon, kiitos <3 Kommentoida voi myös tänne blogiin,
Eilen, viimeinen päivä ennen palkkaa niin tietenkin kuulin ystävältä ruokalassa nettikaupasta, mikä myy jos jonkunlaisia sipuleita, pensaita, siemeniä yms....
Noh, siinähän kävi nyt niin et kaikki viimeset rahat laitoin tililtäni sinne. Laitan muutaman kuvan niistä mitä mä tilasin. Kuvat ovat siis Viherpekalot.fi omia ja sielä kyllä kandee käydä katsomassa jos jotain haluaa pihaansa laittaa. Löytyy hoito-ohjeet ja kaikki!!
Tässä liljat mitä aion istuttaa mökille ja omaan pihaan. Näähän on monivuotisia, koska en nyt joka vuosi oo ajatellu olla istuttamassa. ( niin varmaan )
Tässä sitten vasemmalla pensasmustikkaa, koska se on vaan niin törkeen hyvää, mutta niin kallista. Tulee halvemmaksi ruveta itse niitä "kasvattamaan". 2 puskaa tulee nyt meidän mökille ja toivon että jo parin vuoden päästä saisin vähä satoa pakkaseen.
Amppelitomaatit on uusi tuttavuus. Ne on yksivuotisia, ja mikäli niistä saa hyvin ja hyvää satoa, niin varmaan otan uudestaan. Koitan hämätä meidän neitiä, ja vien tuon keltaisen mökille, jos se sais vaikka syömään tomaattia. Se kun ei neidin repertuaariin kuulu muutakuin ketsupin muodossa. Punainen jää kotipihaan roikkumaan tuon amppelimansikan seuraksi. Toinen amppelimansikka lähtee mökille keltaisen seuraksi. Koska mansikoiden viljely saattaa olla mulle vielä niin haasteellinen, että saatan odottaa mutaman vuoden ennen sen testausta. Amppelimansikoista on kokemusta, ja ne oli hyviä ja niitä tuli paljon. Ihanan sekavaa eikö totta ??
Sitten vielä tulee ne potut, porkkanat, ja punasipulit ja uusimpana mitä päätin vielä laittaa on herneet. Nuo pulleat ihanat joka torin must-ostokset. Katotaan kuinka käy. Niistä tiedän et neitikin tykkää!
Eilen, viimeinen päivä ennen palkkaa niin tietenkin kuulin ystävältä ruokalassa nettikaupasta, mikä myy jos jonkunlaisia sipuleita, pensaita, siemeniä yms....
Noh, siinähän kävi nyt niin et kaikki viimeset rahat laitoin tililtäni sinne. Laitan muutaman kuvan niistä mitä mä tilasin. Kuvat ovat siis Viherpekalot.fi omia ja sielä kyllä kandee käydä katsomassa jos jotain haluaa pihaansa laittaa. Löytyy hoito-ohjeet ja kaikki!!
Tässä liljat mitä aion istuttaa mökille ja omaan pihaan. Näähän on monivuotisia, koska en nyt joka vuosi oo ajatellu olla istuttamassa. ( niin varmaan )
Tässä sitten vasemmalla pensasmustikkaa, koska se on vaan niin törkeen hyvää, mutta niin kallista. Tulee halvemmaksi ruveta itse niitä "kasvattamaan". 2 puskaa tulee nyt meidän mökille ja toivon että jo parin vuoden päästä saisin vähä satoa pakkaseen.
Amppelitomaatit on uusi tuttavuus. Ne on yksivuotisia, ja mikäli niistä saa hyvin ja hyvää satoa, niin varmaan otan uudestaan. Koitan hämätä meidän neitiä, ja vien tuon keltaisen mökille, jos se sais vaikka syömään tomaattia. Se kun ei neidin repertuaariin kuulu muutakuin ketsupin muodossa. Punainen jää kotipihaan roikkumaan tuon amppelimansikan seuraksi. Toinen amppelimansikka lähtee mökille keltaisen seuraksi. Koska mansikoiden viljely saattaa olla mulle vielä niin haasteellinen, että saatan odottaa mutaman vuoden ennen sen testausta. Amppelimansikoista on kokemusta, ja ne oli hyviä ja niitä tuli paljon. Ihanan sekavaa eikö totta ??
Sitten vielä tulee ne potut, porkkanat, ja punasipulit ja uusimpana mitä päätin vielä laittaa on herneet. Nuo pulleat ihanat joka torin must-ostokset. Katotaan kuinka käy. Niistä tiedän et neitikin tykkää!
tiistai 14. huhtikuuta 2015
VAIN yksi lapsi
Oon viimeaikoina käynyt mielessäni läpi vaihtoehtoa, että meillä on vain yksi lapsi. Ja olen lukenut asiasta netin mahtavasta maailmasta, mielipiteitä, tutkimuksia, kirjoituksia, you name it!! Oon saanut valtavasti voimaa lukemastani, ja silti tunnen itseni niin huonoksi, mitättömäksi, kun ei sitä toista ole kaverina neidillä.
Miksi näin?
Ulkopuoliset paineet! Suomessa, jos olet kolmihenkinen perhe, kohtaat käsityksiä kuten laiska ja itsekäs. Miksi et anna lapsellesi sisarusta? Ajattele kuinka kamalaa se on, kun hän on aikuinen ja te vanhoja? Hän joutuu yksin kantamaan vastuun teistä ja teidän hoidosta. Eräskin ihminen sanoi mulle jokin aika sitten, että ei osaa kuvitella elämäänsä ilman sisarusta. NO DAA!!! Kuka osais??? Mutta osaako kukaan kuvitella elämäänsä sellaisena, mihin ei ole koskaan tottunut? En minäkään osaisi kuvitella mun tähänastista elämää ilman mun veljeä, mutta mun ei luojan kiitos tarvi, enkä edes halua. Mutta jos häntä ei olisi, en meidän yhteisiä aikoja ja tekemisiä osaisi myöskään kaivata, kun ei niitä olisi ollut. Kaipaisin ehkä sisarusta joo, mutta....Toivottavasti ymmärrätte mitä ajan takaa. Sen kummemmin yleistämättä, nämä ovat murto-osa niitä asioita mihin olen törmännyt asiaa tutkiessa.
Määritelmä Perhe!
Olen törmännyt myös sellaiseen, että sana perhe käsittää sen 2 lasta, 2 vuoden ikäerolla, vanhemmat naimisissa. Kolmas sitten ehkä iltatähdeksi. Mutta jos perheessä on 1 lapsi, on sinulla VAIN 1 lapsi, Sitä joutuu selittelemään. Kahta lasta ei ikinä joudu selittelemään. Miksi sinulla on 2 lasta? Tai epäilen suuresti. En taaskaan tarkoita, että kaikki mieltää asian näin, mutta usein tähän törmää.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että joo tunnen perheeni vajaaksi, kun ei sitä toista ole VIELÄ tullut, mutta ollaan siitä huolimatta perhe. Ollaan oltu mun Hubbyn kanssa perhe jo ennen lasta.
Mielipiteet.
Kun asioista keskustellaan, nii jos olisin saanut 1€ jokaisesta kerrasta, kun joku jolla on se kaksi tai useampi lapsi sanoo mulle näin. Odota nyt kun se toinen tulee tohon, niin sit sä tiedät mitä on esimerkiksi väsy. Tai kyllä se vielä yhden kanssa menee, mutta teepä se tämän lauman kanssa/ näiden kahden rasavillin kanssa. Mun ei tarvis tehä päivätöitä jos noista rahaa sais. Tai kyllä sitä silloon yhdelle osti lahjoja ja hienoja vaatteita, mutta nyt kun kaikkea pitää olla kahdet, kolmet jne... Yms.... Kuullostaako tutulta? Ja taas kerran, en halua syytellä ketään. Kaikki ei varmasti tähän sorru.
Minä teen tämän asian kanssa todella paljon päänsisällä töitä, että pystyisin murtamaan itseni tästä stereotypian musertavasta ja syyllistävästä tunteesta. Koska faktahan on se, että kukaan ei oo niin peto toiselle kuin toinen äiti, ja mielitpiteitä on yhtä monta, kun on niitä äitejäkin.
Mutta niinkuin mun eräs vanha joukkuekaveri sanoi omasta VAIN yhdestä lapsestaan. - Mä en oo ehkä maailman paras äiti, mutta olen universumin paras äiti mun omalle lapselle. Tuo lause on mun mielestä jotain niin mahtavaa!!!!!
Vaikka toisen lapsen kaipuu tässä hetkessä on valtava. Oon saanut kokea jo niin paljon esikoisenkin kanssa. Sen rakkauden, mikä sattuu fyysisesti, sen mitä en ikinä uskonut, että voi niin voimakasta rakkautta kokea. Olen nähnyt ne kauan kaivatut 2 viivaa siinä tikussa, itseasiassa monessa tikussa, tein meinaan joku 10 niitä. Oon saanut katsoa hänen kasvavan, ja kasvaa itse mukana. Oon saanut nähdä ja kokea sen aidon onnistumisen ja riemun mitä vain lapsi kokee.
Mulla on perhe, jossa on minä, mies ja VAIN yksi lapsi, ja oon siitä helkutin ylpee.
Kiitos ja kumarrus...
Miksi näin?
Ulkopuoliset paineet! Suomessa, jos olet kolmihenkinen perhe, kohtaat käsityksiä kuten laiska ja itsekäs. Miksi et anna lapsellesi sisarusta? Ajattele kuinka kamalaa se on, kun hän on aikuinen ja te vanhoja? Hän joutuu yksin kantamaan vastuun teistä ja teidän hoidosta. Eräskin ihminen sanoi mulle jokin aika sitten, että ei osaa kuvitella elämäänsä ilman sisarusta. NO DAA!!! Kuka osais??? Mutta osaako kukaan kuvitella elämäänsä sellaisena, mihin ei ole koskaan tottunut? En minäkään osaisi kuvitella mun tähänastista elämää ilman mun veljeä, mutta mun ei luojan kiitos tarvi, enkä edes halua. Mutta jos häntä ei olisi, en meidän yhteisiä aikoja ja tekemisiä osaisi myöskään kaivata, kun ei niitä olisi ollut. Kaipaisin ehkä sisarusta joo, mutta....Toivottavasti ymmärrätte mitä ajan takaa. Sen kummemmin yleistämättä, nämä ovat murto-osa niitä asioita mihin olen törmännyt asiaa tutkiessa.
Määritelmä Perhe!
Olen törmännyt myös sellaiseen, että sana perhe käsittää sen 2 lasta, 2 vuoden ikäerolla, vanhemmat naimisissa. Kolmas sitten ehkä iltatähdeksi. Mutta jos perheessä on 1 lapsi, on sinulla VAIN 1 lapsi, Sitä joutuu selittelemään. Kahta lasta ei ikinä joudu selittelemään. Miksi sinulla on 2 lasta? Tai epäilen suuresti. En taaskaan tarkoita, että kaikki mieltää asian näin, mutta usein tähän törmää.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että joo tunnen perheeni vajaaksi, kun ei sitä toista ole VIELÄ tullut, mutta ollaan siitä huolimatta perhe. Ollaan oltu mun Hubbyn kanssa perhe jo ennen lasta.
Mielipiteet.
Kun asioista keskustellaan, nii jos olisin saanut 1€ jokaisesta kerrasta, kun joku jolla on se kaksi tai useampi lapsi sanoo mulle näin. Odota nyt kun se toinen tulee tohon, niin sit sä tiedät mitä on esimerkiksi väsy. Tai kyllä se vielä yhden kanssa menee, mutta teepä se tämän lauman kanssa/ näiden kahden rasavillin kanssa. Mun ei tarvis tehä päivätöitä jos noista rahaa sais. Tai kyllä sitä silloon yhdelle osti lahjoja ja hienoja vaatteita, mutta nyt kun kaikkea pitää olla kahdet, kolmet jne... Yms.... Kuullostaako tutulta? Ja taas kerran, en halua syytellä ketään. Kaikki ei varmasti tähän sorru.
Minä teen tämän asian kanssa todella paljon päänsisällä töitä, että pystyisin murtamaan itseni tästä stereotypian musertavasta ja syyllistävästä tunteesta. Koska faktahan on se, että kukaan ei oo niin peto toiselle kuin toinen äiti, ja mielitpiteitä on yhtä monta, kun on niitä äitejäkin.
Mutta niinkuin mun eräs vanha joukkuekaveri sanoi omasta VAIN yhdestä lapsestaan. - Mä en oo ehkä maailman paras äiti, mutta olen universumin paras äiti mun omalle lapselle. Tuo lause on mun mielestä jotain niin mahtavaa!!!!!
Vaikka toisen lapsen kaipuu tässä hetkessä on valtava. Oon saanut kokea jo niin paljon esikoisenkin kanssa. Sen rakkauden, mikä sattuu fyysisesti, sen mitä en ikinä uskonut, että voi niin voimakasta rakkautta kokea. Olen nähnyt ne kauan kaivatut 2 viivaa siinä tikussa, itseasiassa monessa tikussa, tein meinaan joku 10 niitä. Oon saanut katsoa hänen kasvavan, ja kasvaa itse mukana. Oon saanut nähdä ja kokea sen aidon onnistumisen ja riemun mitä vain lapsi kokee.
Mulla on perhe, jossa on minä, mies ja VAIN yksi lapsi, ja oon siitä helkutin ylpee.
Kiitos ja kumarrus...
maanantai 13. huhtikuuta 2015
Kesää kohden
Edellisestä postauksesta jäi vähä sellanen olo, että mitä mä nyt oikein valitan? Ja miksi mä nyt valitan? Se kai siinä se päällimmäisimpänä tunteena tuli. Tilanne on nyt tällä hetkellä tämä ja that's it! Mutta sitten kuitenkin mä ajattelen, et tää on mun aivojen ulkoinen kovalevy, ja mä saan kirjottaa tänne ihan mitä mun mielessä milloinkin on :)
Sit iloisempiin juttuihin.
Vaikka eilen satoikin, niin mä hokasin kun kävelin pihalla sen verran et pääsin autolle, että pihalla tuoksui kesä. Se sade tuoksui ihan kesälle. Piskotkaan ei tuntunu mukamas niin kovilta ku ne osui kasvoihin, eikä se ollut ollenkaan niin kylmää, kun syksyn sade. Tiedättekö mitä tarkotan? Et kesä tuoksuu kesälle ja syksy (vaikka syksystä tykkäänkin) haisee syksylle. Talvi nyt vaan on välttämätön paha, ja kaikki sen ympärillä on siis mun mielestä ihan vaan jees jees :) Talven pelastaa laskettelu, lumiukot, ja se keskitalven tunnelma, kun voi ensin peuhata pihalla (jos ei oo miljoonaa pakkasta) ja sit mennä saunaan. Toki joulut ja uudetvuodetkin on ihan kivoja, mut meillä kun ei ole ikinä joulua "vietetty" niin en ehkä omaa siihen sellasta tunnesidettä, kun moni muu omaa. Mutta siitä sit ehkä joku toinen kerta enemmän.
Ja kevät ja kesä on siitäkin hienoa, että sen muksun uloslaittaminen on NIIN paljon helpompaa. Meillä on suojanen pihapiiri, ja oon viime kesästä asti (neiti täytti elokuussa 4) niin päästänyt sen siihen meidän omaan pihaan yksin. Niin et joko ovi oli auki tai sit tuuletusikkuna. Neiti on sen verran arka vaikka vauhdista ja vaarallisista tilanteista tykkääkin, että sen uskalsin päästää. Tiedän et ei lähe siitä mihinkään. Nyt on sitten otettu seuraava askel, ja siinä ihan meidän vieressä asuu neitin paras kaveri, ja ollaan hänen äidin kanssa sovittu että mä lähetän meidän neidin sinne, ja hän lähettää ne sitten kahdestaan siihen 30m päässä olevaan "isoon puistoon". Kerran on nyt kokeiltu ja ihan loistavasti meni, Siinä ei kulje autoja, eikä oikeen ees mopoja. Kyllä oli outo tunne ku Hubbyn kanssa siivottiin samalla. Ja reipas tunti pyöhemmin neiti ilmestyi ovelle ihan ylipolleena ja ylpeenä ku oli ollu kaverin kanssa puistossa ja nyt tuli sit kotiin. Ihana, se on niin aitoa se onni niistä asioista. Taito mikä olis monelle aikuselle varmasti tarpeen. Sitä tuppaa marmattamaan ihan liikaa... Mut opetellaan, opetellaan, kyllä mä vielä jonkunlaiseksi ZEN-henkiseksi persoonaksi opin kun mä oikeen reenaan.
Ja sit kun mun rakas laji pesäpallo on kesälaji, niin kesän tulo meinaa, että sarjat käynnistyy ihan pian. Kivaa, kivaa , kivaa :)
Sit iloisempiin juttuihin.
Vaikka eilen satoikin, niin mä hokasin kun kävelin pihalla sen verran et pääsin autolle, että pihalla tuoksui kesä. Se sade tuoksui ihan kesälle. Piskotkaan ei tuntunu mukamas niin kovilta ku ne osui kasvoihin, eikä se ollut ollenkaan niin kylmää, kun syksyn sade. Tiedättekö mitä tarkotan? Et kesä tuoksuu kesälle ja syksy (vaikka syksystä tykkäänkin) haisee syksylle. Talvi nyt vaan on välttämätön paha, ja kaikki sen ympärillä on siis mun mielestä ihan vaan jees jees :) Talven pelastaa laskettelu, lumiukot, ja se keskitalven tunnelma, kun voi ensin peuhata pihalla (jos ei oo miljoonaa pakkasta) ja sit mennä saunaan. Toki joulut ja uudetvuodetkin on ihan kivoja, mut meillä kun ei ole ikinä joulua "vietetty" niin en ehkä omaa siihen sellasta tunnesidettä, kun moni muu omaa. Mutta siitä sit ehkä joku toinen kerta enemmän.
Ja kevät ja kesä on siitäkin hienoa, että sen muksun uloslaittaminen on NIIN paljon helpompaa. Meillä on suojanen pihapiiri, ja oon viime kesästä asti (neiti täytti elokuussa 4) niin päästänyt sen siihen meidän omaan pihaan yksin. Niin et joko ovi oli auki tai sit tuuletusikkuna. Neiti on sen verran arka vaikka vauhdista ja vaarallisista tilanteista tykkääkin, että sen uskalsin päästää. Tiedän et ei lähe siitä mihinkään. Nyt on sitten otettu seuraava askel, ja siinä ihan meidän vieressä asuu neitin paras kaveri, ja ollaan hänen äidin kanssa sovittu että mä lähetän meidän neidin sinne, ja hän lähettää ne sitten kahdestaan siihen 30m päässä olevaan "isoon puistoon". Kerran on nyt kokeiltu ja ihan loistavasti meni, Siinä ei kulje autoja, eikä oikeen ees mopoja. Kyllä oli outo tunne ku Hubbyn kanssa siivottiin samalla. Ja reipas tunti pyöhemmin neiti ilmestyi ovelle ihan ylipolleena ja ylpeenä ku oli ollu kaverin kanssa puistossa ja nyt tuli sit kotiin. Ihana, se on niin aitoa se onni niistä asioista. Taito mikä olis monelle aikuselle varmasti tarpeen. Sitä tuppaa marmattamaan ihan liikaa... Mut opetellaan, opetellaan, kyllä mä vielä jonkunlaiseksi ZEN-henkiseksi persoonaksi opin kun mä oikeen reenaan.
Ja sit kun mun rakas laji pesäpallo on kesälaji, niin kesän tulo meinaa, että sarjat käynnistyy ihan pian. Kivaa, kivaa , kivaa :)
Se toinen viiva....
On taas se aika kun kuukauden hormonit on huuhdeltu vedellä alas kurkusta. No 5 päivää on se kuuri, mutta vaikutukset kestää lähes koko kierron.
Siitä illasta kun mä ne alotan, niin seuraavan viikon kärsin melkosen kovista "mummokuumeista" eli yöt menee pyöriessä ja hiotessa sängyssä. Ne kuumat aallot on jotain niin järkkyä siinä mielessä, että siihen herää, mä siis herään siihen et jaloista lähtee lämmin aalto vyörymään ylöspäin, nopeasti saavuttaen pään ja sitä sit viilennetään pari minsaa. Ja tämä toistuu noin 3-6krt yössä. Toki jos omaa sukuaan katsoo, niin on syytä varautua, et vähän ennen 50 vee saan näistä aalloista seuraa seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Meillä tuppaa olla suht voimakkaita nuo vaihtarit.
Kun yöhikoilusta on päästy, alkaa hieman helpompi vaihe. Mieli on vähän koetuksella, mutta sen kun tiedostaa jo etukäteen, niin sen ailahteluja on helpompi hallita. Oikeesti, en oo (ainakaan kauheen) äksy ihminen. Se tulee sit siellä lopussa kun taaaaas kerran se toinen viiva uupuu. Ajoittaisia vatsan turvotuksia, ja siis ei mitään normi - voi kun mä söin liikaa- turvotuksia, vaan rehtejä turvotuksia. Mutta siis aika iisiä....fyysisesti. Toki tässä välissä oon jo ehtiny käydä lekurissa vähintään kerran, ku hormonit voi vaikuttaa eritavalla erikierroissa, niin sitä seurataan mitä tuola tapahtuu.
Kun ollaan ohitettu se vaihe mitä me ei selvästikkään osata, kun ei kerran toista lasta ole tullut, niin sitten alkaakin se odottelu ja niiden toisten hormonien nauttiminen. Niitä "nautitaan" siihen asti, että sen testin voi tehdä, ja kun viivoja on vain yksi, niin tämä toinen lääke lopetetaan, vedetään syvään henkeä ja odotetaan uuden kierroksen alkua. Pessimisti ei pety.
En ole mielestäni pessimistinen ihminen, mutta tämän asian tiimoilta pieni pessimismi on minulle sopivaa, kai se on omanlaisensa suojamuuri tässä suossa, mitä toistamiseen rämmitään. Pyrin siihen, että en ajattele asioista negatiivisesti, yritän nähdä kaikki puolet asioista ja ymmärtää jokaisen mielipiteen, mutta onhan se nyt raskasta, kun en vaan voi ymmärtää miksi tämä on näin helekutin (lievä ilmaisu) vaikeaa. Ja kun syy on mussa, mutta kriteerit ei täysin täyty siihenkään, että mitään vikaa olisi, niin sekundäärinen selittämätön lapsettomuus tuntuu niin tyhjältä. Mutta näillä mennään, mä oon niin onnellinen tästä mitä mulla nyt on ja siitä että oon saanu jätettyä monia negatiivisia asioita elämässäni hieman vähemmälle. Se on kuulkaa helpottavaa. Mutta se on vaatinut opettelua. Ja valituksen sanaa ei oo mistään kuulunut, että kai ne ei sit oikeesti oo niin tärkeitä ollutkaan. Vain mun pää on tehnyt niistä suuria. Ja oon myös vähän pettynyt, mä odotin et jotain reaktiota olis tullut, mutta ei sitte. TässäKIN asiassa luulo ei oo tiedon väärti!! On kyse ihmisistä, harrastuksista tai omista tekemisistä.
Luin tässä yksi päivä yhtä blogia, joka kertoi lapsen saannin vaikeudesta, ja törmäsin sielä tähän biisiin. Uusi tuttavuus mulle ja oli kyllä niin kuvaava, varsinkin sillä ekalla kierroksella, ennen sitä ensimmäistä lasta. Toisella kierroksella ei haavat oo enää vereslihalla. Niihin vaan heitetään suolaa välillä ja ne ei koskaan parane!!
Tässä.
https://www.youtube.com/watch?v=JqfGqOx2iDQ
Viikonalkuja kaikille!!
Siitä illasta kun mä ne alotan, niin seuraavan viikon kärsin melkosen kovista "mummokuumeista" eli yöt menee pyöriessä ja hiotessa sängyssä. Ne kuumat aallot on jotain niin järkkyä siinä mielessä, että siihen herää, mä siis herään siihen et jaloista lähtee lämmin aalto vyörymään ylöspäin, nopeasti saavuttaen pään ja sitä sit viilennetään pari minsaa. Ja tämä toistuu noin 3-6krt yössä. Toki jos omaa sukuaan katsoo, niin on syytä varautua, et vähän ennen 50 vee saan näistä aalloista seuraa seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Meillä tuppaa olla suht voimakkaita nuo vaihtarit.
Kun yöhikoilusta on päästy, alkaa hieman helpompi vaihe. Mieli on vähän koetuksella, mutta sen kun tiedostaa jo etukäteen, niin sen ailahteluja on helpompi hallita. Oikeesti, en oo (ainakaan kauheen) äksy ihminen. Se tulee sit siellä lopussa kun taaaaas kerran se toinen viiva uupuu. Ajoittaisia vatsan turvotuksia, ja siis ei mitään normi - voi kun mä söin liikaa- turvotuksia, vaan rehtejä turvotuksia. Mutta siis aika iisiä....fyysisesti. Toki tässä välissä oon jo ehtiny käydä lekurissa vähintään kerran, ku hormonit voi vaikuttaa eritavalla erikierroissa, niin sitä seurataan mitä tuola tapahtuu.
Kun ollaan ohitettu se vaihe mitä me ei selvästikkään osata, kun ei kerran toista lasta ole tullut, niin sitten alkaakin se odottelu ja niiden toisten hormonien nauttiminen. Niitä "nautitaan" siihen asti, että sen testin voi tehdä, ja kun viivoja on vain yksi, niin tämä toinen lääke lopetetaan, vedetään syvään henkeä ja odotetaan uuden kierroksen alkua. Pessimisti ei pety.
En ole mielestäni pessimistinen ihminen, mutta tämän asian tiimoilta pieni pessimismi on minulle sopivaa, kai se on omanlaisensa suojamuuri tässä suossa, mitä toistamiseen rämmitään. Pyrin siihen, että en ajattele asioista negatiivisesti, yritän nähdä kaikki puolet asioista ja ymmärtää jokaisen mielipiteen, mutta onhan se nyt raskasta, kun en vaan voi ymmärtää miksi tämä on näin helekutin (lievä ilmaisu) vaikeaa. Ja kun syy on mussa, mutta kriteerit ei täysin täyty siihenkään, että mitään vikaa olisi, niin sekundäärinen selittämätön lapsettomuus tuntuu niin tyhjältä. Mutta näillä mennään, mä oon niin onnellinen tästä mitä mulla nyt on ja siitä että oon saanu jätettyä monia negatiivisia asioita elämässäni hieman vähemmälle. Se on kuulkaa helpottavaa. Mutta se on vaatinut opettelua. Ja valituksen sanaa ei oo mistään kuulunut, että kai ne ei sit oikeesti oo niin tärkeitä ollutkaan. Vain mun pää on tehnyt niistä suuria. Ja oon myös vähän pettynyt, mä odotin et jotain reaktiota olis tullut, mutta ei sitte. TässäKIN asiassa luulo ei oo tiedon väärti!! On kyse ihmisistä, harrastuksista tai omista tekemisistä.
Luin tässä yksi päivä yhtä blogia, joka kertoi lapsen saannin vaikeudesta, ja törmäsin sielä tähän biisiin. Uusi tuttavuus mulle ja oli kyllä niin kuvaava, varsinkin sillä ekalla kierroksella, ennen sitä ensimmäistä lasta. Toisella kierroksella ei haavat oo enää vereslihalla. Niihin vaan heitetään suolaa välillä ja ne ei koskaan parane!!
Tässä.
https://www.youtube.com/watch?v=JqfGqOx2iDQ
Viikonalkuja kaikille!!
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
Trip down memory lane
Hyvää iltaa!
Kuten otsikko jo kertoo, oon tehny ihanan matkan mun lapsuuteen, ja varhaisteinivuosiin lauantaina. Ja muutenkin ollut aivan ihana viikonloppu. Säät suosivat, ja oltiin todella paljon pihalla.
Mutta, ihan parasta oli kyllä siivota "kotonakotona" verkkokellari, ja huomata että äitini eräs hokema pitää oman iän karttuessa paremmin ja paremmin paikkaansa. Kyllä aika tavaran kaupittee!!! Oon kuullut tuon hokeman satoja kertoja. Uskon että sen ajatusmallin omaa moni 50-luvulla syntyneistä. Kun nykyään taas ollaan vähän enemmän Less is more-tyylisellä kannalla. Ainakin mä olen, ja sitä harjoittelen koko ajan. Peräkärryllinen tavaraa saatiin aikaseksi, josta pieni osa löytää uuden kodin mökiltä, ja suuuurin osa menee "Mossenille". Mut pitää vähän viedä myös mökiltä tavaraa pois, että saadaan homma pysymään balanssissa.
Tässä muutama kuva mikä kertoo mun viikonlopusta.
Onko muut keränny muisteja pienenä? Mä niin muistan sen kun sai liimata uusia tohon vihkoon, ja varsinkin ne missä oli glitteriä!! Ne oli jotain ihan käsittämättömän hienoa.
Kirjoituskone, originaalissa nahkasalkussa. Tuolla ei paljon blogia kirjoteltu, mutta muistan kirjeitä väsänneeni tuolla. Ja sit kun tuli se virhelyönti.... aarrgghh!!!
Sit mun veljen Commodore 64. Se sai facessa jo ihan kyselyitä, että oisko myynnissä.
Mun isän vanha kamera. Mä muistan, kuinka tuolla kuvattiin kaikki meidän etelänreissut. Ja tuo päälle kiinnitettävä salamavalo, Sieltä löytyi vielä filmirullakin, tekis mieli selvittää mitä rullalla on, saakohan sellasta vielä kehitettyä jossain liikkeessä?
Ja viimeisenä, nuo mun "popot". Aivan hirveet, mut olihan ne nyt silloon joskus ihan viimesintä huutoa, ja nythän noita on taas myynnissä. Näitä nilkkoja en kyllä enää uskaltaisi noihin laittaa. Ja ne kyllä saa viimeisen lepopaikan sieltä Mossenilta, ei oo tarvetta pitää kaapissa. Mutta olihan niitä nyt kokeiltava, ja lämpöset muistot noista tulee. Ja Pullon tanssilattia on kyllä nähnyt nuo pohjat usempaan otteeseen. Huoh, ja hih :)
Tänään kun laitoin tän blogin facebook-sivulleni, niin oon saanu inboxiin kivasti viestejä. Iso kiitos siitä kommentoijille. Lämmittää :)
Kirsi
Kuten otsikko jo kertoo, oon tehny ihanan matkan mun lapsuuteen, ja varhaisteinivuosiin lauantaina. Ja muutenkin ollut aivan ihana viikonloppu. Säät suosivat, ja oltiin todella paljon pihalla.
Mutta, ihan parasta oli kyllä siivota "kotonakotona" verkkokellari, ja huomata että äitini eräs hokema pitää oman iän karttuessa paremmin ja paremmin paikkaansa. Kyllä aika tavaran kaupittee!!! Oon kuullut tuon hokeman satoja kertoja. Uskon että sen ajatusmallin omaa moni 50-luvulla syntyneistä. Kun nykyään taas ollaan vähän enemmän Less is more-tyylisellä kannalla. Ainakin mä olen, ja sitä harjoittelen koko ajan. Peräkärryllinen tavaraa saatiin aikaseksi, josta pieni osa löytää uuden kodin mökiltä, ja suuuurin osa menee "Mossenille". Mut pitää vähän viedä myös mökiltä tavaraa pois, että saadaan homma pysymään balanssissa.
Tässä muutama kuva mikä kertoo mun viikonlopusta.
 |
Kirjoituskone, originaalissa nahkasalkussa. Tuolla ei paljon blogia kirjoteltu, mutta muistan kirjeitä väsänneeni tuolla. Ja sit kun tuli se virhelyönti.... aarrgghh!!!
Sit mun veljen Commodore 64. Se sai facessa jo ihan kyselyitä, että oisko myynnissä.
Mun isän vanha kamera. Mä muistan, kuinka tuolla kuvattiin kaikki meidän etelänreissut. Ja tuo päälle kiinnitettävä salamavalo, Sieltä löytyi vielä filmirullakin, tekis mieli selvittää mitä rullalla on, saakohan sellasta vielä kehitettyä jossain liikkeessä?
Ja viimeisenä, nuo mun "popot". Aivan hirveet, mut olihan ne nyt silloon joskus ihan viimesintä huutoa, ja nythän noita on taas myynnissä. Näitä nilkkoja en kyllä enää uskaltaisi noihin laittaa. Ja ne kyllä saa viimeisen lepopaikan sieltä Mossenilta, ei oo tarvetta pitää kaapissa. Mutta olihan niitä nyt kokeiltava, ja lämpöset muistot noista tulee. Ja Pullon tanssilattia on kyllä nähnyt nuo pohjat usempaan otteeseen. Huoh, ja hih :)
Tänään kun laitoin tän blogin facebook-sivulleni, niin oon saanu inboxiin kivasti viestejä. Iso kiitos siitä kommentoijille. Lämmittää :)
Kirsi
perjantai 10. huhtikuuta 2015
Kerro kerro kuvastin....
Mä olen siis onnistunut täysin missaamaan tällaisen tissikohun, johtuen ehkä siitä, että olin Rukalla viikon eristyksissä (omasta valinnasta) somesta. Pari hassua kertaa illalla ennen Nukkumattia selasin Iltalehtee, Instaa ja Facea, mutta en siis törmännyt tähän kohuun. Ja rehellisesti jos puhutaan, niin ei kauheesti jaksa kiinnostaa. Varmaan pitäis, mut ei vaan jaksa.
Syy tähän on ehkä, että ite oon kokenut, että runsaasta etuvarustuksesta on ollut hyötyä sekä haittaa. Olin ihan satavarmasti luokan eka, joka sai rinnat, ja melko varmaan kaikkien luokkien eka, koska niin kauan ku mä muistan, niin mä oon ne omistanu ja ne on selkeät ollu ihan pienestä tytöstä asti. Vaikka olen urheillut nuorempana melko kovaa, ja olen ollut huomattavasti pienemmässä kunnossa kuin nyt, niin "tissit" on olleet vakiokoossaan jo sen 15vuotta. Eli urheilu, vähän vähempi urheilu, imetys, laihdutus ja lihominen ei mikään oo vaikuttanut, kuin ympärysmittaan. Hormonit tietty erikseen. Niitä popsiessa ne elää ihan omaa elämää, harmikseni ne mulla suurenee! Meidän perheen naisilla tuppaa olemaan vakiona kaikilla reipas etuvarustus, mut vanhemmalla iällä on toivoa et ne pienenee. Mä oon nähny, joten There is hope for me in the future :) :)
Noh, mitä hyötyä niistä on ollu?
(öööö, pitkä tauko, pitää oikeen miettiä)
No joo, eli halterneck näyttää ihan kivalta kun on vähä vakoa, mun mielestä!
Niillä pääsi alaikäsenä helpommin baariin :) (vitsit ku positiivista)
Nyt kun asiaa oikeen mietin, niin en osaa luetella tähän kovin montaa muuta asiaa. On paljon asioita, mitkä toimii sekä negatiivisena ja positiivisena.
Mitä haittaa?
Mua kiusattiin ala-asteella niistä. Vedettiin hakasista, kun ne näkyi paidan selästä yms.. ( en siis ollut koulukiusattu, mutta varmaan siksi etten piitannut muiden mielipiteistä....silloin)
Urheilu on aina ollut osittain vaikeaa, kun rinnat on hyväkun ei leuassa kiinni juostessa, ja taas puntilla meinaan tukehtua niihin, kun on kyseessä selällään tehtävät liikkeet.
KUNNOLLISET urheiluliivit maksaa sen parisataa egee, jos meinaan et haluan pitää ne oikeasti aisoissa.
Myöskään normiliivejä ei haeta "henkkamaukalta"... Tai voin mä ne suurimmat hakea, mut sit mulla on 4 rintaa kahden sijasta. Ku pursuan joka puolelta. Yksi mun suurin naurun aihe on aina ollut ku lähetään kavereitten kanssa vaikka ulos, että kun ne voi sanoa et - hain nopeeta uudet rintaliivit, makso vaan 8,90€. SIIS WHAT??? Katoppaku mä en hae liivejä ikinä nopeeta, enkä varmasti saa niitä ale kympillä. Ku mä lähen oikeen ostaan niitä erikseen, ja mä maksan niistä 50-80€/zipale.
Toki mulle on niitä Elloksen täsmäostoksia alekorista, josta harvoin löytyy mun kokoa. Mut niitä on pakko olla, ei mun hanuri repee laittaa jatkuvalla syötöllä vajaa hunttia rintsikoihin. Mä sit kärsin kirjaimellisesti niskoissani sen et käytän "parempia" liivejä vähän vähemmän. Arkikäyttöön kelpaa ne kovat/liian löysät, muodottomat ja liian kapeilla "nauhoilla" varustetut.
Joskus mietin, kun laitan jotain avonaisempaa kaulusta, esim ravintolaan, että onko ne nyt jotain niin kummallista, ainakin näillä meidän leveyspiireillä, että unohdetaan puhua mulle niin et katotaan silmiin. Tai vaikka katsottais silmiin, niin sen näkee hyvin selvästi, kun se katse vaan karkaa alemmas. Naisillakin myös. Ihmisissä ketä harvemmin näkee, niin tuppaa kans olla tuota vikaa. Ehkä se johtuu siitä et 90% ajasta mä niitä aika huolella peittelen. Ja sit se on niinku iso ylläri kaikille kun ne onkin vähän enemmän framilla. Olkoot nyt kuinka on, mä en välitä siitä et niitä tuijotellaan (koska sellasiakin ihmisiä varmasti on, jotka pitää katseista)
Sittenhän on tämä oma ryhmittymänsä vielä aikuisissa ihmisissä, jotka kokee, et ne voi kommentoida niitä, ja niiden kokoa yms... Usein toki humalatilassa olevat, mut mä en silti ymmärrä sitä. Mut ehkä mun ei tarvii...
Summa summarum, olkaa onnellisia, että omaatte rinnat! On olemassa paljon jo ihan nuoriakin, jotka ovat omansa menettäneet esim. rintasyövälle. Olkoot ne pienet tai suuret, valtavat tai olemattomat. Ne on teidän rinnat, saatte tehä ihan mitä nillä lystäätte. Mä pidän nää, ja jatkan niiden kanssa hyvillä mielin, kunhan saan ne pitää! Ja saisin ehkä vielä joskus imettää, tai ainakin yrittää!!
Tästä piti tulla muutakin, kuin tissipostaus, mut näytti taas vähän karkaavan tuo pohdinta :) Ehkä mä teen tästä otsikosta sarjan, missä voin käydä "body related issues" läpi!!
Kiitos ja hyvää viikonloppua :)
torstai 9. huhtikuuta 2015
Mökkini, paratiisini, työleirini.
Ekaksi..... KESÄ TULEE!!
Oon aina kattonu vähä hassusti ihmisiä, jotka odottaa kevättä ja kesää, että pääsee työntämään sormensa jos jonkunnäkösiin likasiin, kastematojen valtaamiin multakasoihin. Niinku yök! Mä en oo vaan ymmärtäny mikä siinä on ollu niin hienoo kykkii takapuoli pitkällä, kädet paskasina, kynnenaluset täynnä tiesmitä....
Noh, nythän tässä kävi pari kesää sitten jonkunlainen kosminen/yliluonnollinen ilmiö, ja hetken mielijohteesta istutin kotipihaan kivoihin ruukkuihin vähän kesäkukkia. Ja se oli sit siltä kesältä hyvin pitkälti siinä, niitä nyppiessä ja amppelimansikoita poimiessa totesin, et okei, täähän on kivaa tällai pienessä mittakaavassa.
Sitten saapui viimekesä, ja all hell broke loose! Oli Kirsi, Internet, My paradise tuola vähän ylempänä meren rannalla. Pari ylimäärästä lavakaulusta, ja halpoja siemeniä kylän ainoasta kaupasta, sekä 9 itävää perunaa. Ja siitä se ajatus sitte lähti, Löin itäneet perunat tietty ensin väärinpäin sinne maahan, koska hei, mun mielestä on loogista laittaa juuri alaspäin, vai mitä? No se itu ei tietty oo mikään juuri, mut no worries, me saatiin niistä 9 itäneestä perunasta about 8kg pottua,mitä sit mussutettiin loppukesä ja alkusyksy. Ja onhan siinä nyt jotain mahtavaa syödä ite kasvattamia pottuja. Myös porkkanat oli hitti, toki tänävuonna mä harvennan niitä rivejä, mut olihan ne ny söpöjä, sellasia kymmensenttisiä miniporkkanoita, mut makeita ku faan.
Kuvassa mun eka sato ever :)
Kesäkurpitsoista ei oo sellasta kuvaa minkä kehtais, tai mahtuis tähän laittaan. Tarina niiden takana on sellanen, että en tiennyt (niistäkään) et ne pitää poimia sellasina kivan ja syötävän kokosina, eikä odottaa, että ne on saavuttanut järjettömät mittasuhteet. Meidän silloin juuri 4 vee täyttänyt lapsemme jaksoi hädin tuskin kantaa 2kpl. Ja niitä tuli 4 :) No eihän ne miltään maistunut, kuiva ja sitkee yms yms... Ja tästä tietysti harmistuneena, kun mun vanhemmat eikä Hubby (jotka ei oo ikinä mitään kasvattanu) osannu mulle kertoa, et ne ois pitäny poimia jo hetkinen sitten. Tietty niiden vika ja tästä harmistuneena, niitä ei tänäkesänä mun kasvimaassani näy. Nih!!!!
Tänävuonna sinne tulee maailman helpoimmat, eli potut, ja tietty ne yhtähelpot (mut pitää muistaa harventaa) porkkanat. Sit ajattelin et villinä korttina tänä vuonna mukaan tulee puna-sekä ruohosipuli. Ja jos oon aivan villillä tuulella niin jotain kukkiakin ajattelin ihan ite kasvattaa, mut katotaan, no pressure :)
Muuten tänävuonna haluisin uusia lauteet saunamökissä, ja kaiteet meidän mökin uuteen, isoon ja ihanaan terassiin. Ja nythän on siis kyseessä mitä mä haluisin, mut enhän mä niitä tee, vaan Hubby. Eli tilanne elää, enhän mä oo kysynyt vielä hänen mielipidettä. Mut uskon näin perstuntumalta, et noi kaiteet on hänenkin mielessää :)
Tähän laitan vielä pari kuvaa paratiisista.
 |
| Kuva ylämökiltä rantaan. |
 |
| Meidän rantamökki |
Selittämätön
Sanoin tuossa neitsytpostauksessani, että aion kirjoitella perheestä ja lapsettomuudesta. Siihen ei taida yksi postauskerta riittää, mutta eikait näillä mitään rajaa ole :)
Tiättekste ku joillekkin ihmisille on täysin normia käydä pienestä asti aamulla suihkussa, tai joillekkin ihmisille on täysin outoa, että ei syö vaikka mämmiä. ( näin jo ohitetun pääsiäisen kunniaksi) No mulle oli täysin outoa, että kaikki tytöt ei ramppaa gyniksellä esiteini-iästä asti. Eli mä kävin sielä, ja paljon. Mut on leikattu ekan kerran 12 vuotiaana, munasarjoissa oli 3 isoa kystaa. Luultiin et umppari puhkee, ja sit ku vatta avattiin hokattiin et umppari on hukassa, ja munasarjat valtavien kystien vallassa. No niitä sit seurattiin seuraavat about 4 vuotta, joista meni noin 2pv kuukaudessa sairaalassa lastenosastolla/naistenosastolla, kun kivut oli niin kovat aina siihen tiettyyn aikaan. Ratkaisuksihan mulle annettiin silloon 12 veenä e-pillerit, mitkä varmasti auttoi asiaa, mutta ei ollu helppoa olla teini ja testata et minkähän merkkiset hormonit mulle tässä kuussa sopii, näiden omien nousevien hormonien kera.
No se nyt oli sitä mitä se oli, en nyt oo ihan niin traumatisoitunu asiasta mitä ehkä annan ymmärtää. Mä en vaan oikeesti tajunnu ku kamut rupes kyseleen 16 veenä, että oonko mä ikinä käyny gyniksellä, tai mitä mieltä mä oon pillereistä( ku silloonhan suhteet oli suurimmalla osalla jo ihan tosi tosi kestäviä ja vakavia.... NOT) et ne ei ollu käyny, tai ne ei tienny. Jälkikäteen tietty hokasin, et joo ei ne normisti ne äidit vie "sille" lääkärille 12 veenä. :)
No mä sit popsin niitä pillereitä sen reilu 10vuotta, ja kun olin 23 jätin ne pois. Olin 24, kun mentiin naimisiin kesällä 2007, syksyllä täytin 25. Ja häiden jälkeen alkoi se hidas laskeutuminen todellisuuteen, ei se hemmetin toinen viiva vaan tullut siihen tikkuun. Loppuviimein käytettyäni huomattavan summa niihin tikkuihin, niin en enää edes jaksanut toivoa, saatika testata. Menin työterveyden kautta yksityiselle lääkärille ja siinä vierähti sit sellanen vajaa vuosi kaikennäkösissä verikokeissa, tuubatestauksissa ja muissa näytteissä. Tulipa todettua ettei oo AIDSia :) Useaan otteeseen...
Mulle ei ikinä selvinny et mitä sillä tarkotetaan, kun vaikka kierto on aina ollut säännöllinen, niin verikoe näytti aina et on siinä ja tässä onko ovulaatiota. S-prog otettiin useita kertoja, ja tulokset oli aina 12-19jotain yksikköä. Viitearvot on 12-69jotain yksikköä. Ja joka paikassa hoetaan et raskaus olis mahollinen, niin arvon pitäs olla yli 25jotain yksikköä. Silti mulle ei ikinä kokeiltu mitääh hormonaalista apua, eli induktiota. Suoraan inssijonoon, mikä tietysti tässä tapauksessa toi avun melko nopeasti, eli 11/09 tehtiin hoito ja siitä tokasta lähti meidän ihme matkaan. Ja hänelle on nyt tekemällä tehty taas vuoden verran sisarusta, mutta ei niin ei.... Nyt on toki erilaista se, että tällä kertaa on nyt pari kiertoo kokeiltu vähä Clomifeniä minimiannoksella vahvistamaan sitä omaa toimintaa. Mutta edelleen se viiva siinä tikun toisessa reunassa odotuttaa.
Mä oon huomannu viimesen parin kierron ajan, että ne vanhat epäonnistumisen,pettymyksen ja katkeruuden/vihan tunteet nostaa päätään. En oo siis mitään noista tunteista niille, joille tulee lapsia vähän helpommin. Vaan oon pettyny itteeni, miksi tämän pitää olla nin vaikeeta. Mutta tästäkin suosta noustaan, ja jos lisää lapsia tule, niin sit me tyydytään olemaan 3 henkinen perhe. Oma surutyö siinäkin pitää tehdä, mutta oon valmis jo omalla tavallani siihen. Neiti on jo niin iso ( kesällä 5v) ja pahimmat urpotkaan ei enää kysele/anna neuvoja. Ne on kyllä yksi ihan parhaista puolista tässä, kun saa kuunnella silmät suurina kuinka joku opettaa sänkypuuhissa. Ja sen tietää kaikki jotka asian kanssa on paininut, kuinka paljon ihmiset osaa neuvoa. Mutta tosiaan se, että saa paukauttaa päin näköä et no kuule kun ei se kaikille oo niin helppoo, vaikka rukoilisin kaikkia Venuksia maailmassa, niin se ei vaan oo niin sanottua. Yhelle sanoin tässä taannoin, kun hän koki asiakseen kertoa taas jostain tutusta jolla oli joku tuttu, joka oli tietty heti tullu raskaaksi ku oli lakannu yrittämästä, että luuleksä tosiaan et mulle oli toi ihan BRAND NEW INFORMATION!!! Ja sitten taas rauha maahan :)
To be continued in the future...
keskiviikko 8. huhtikuuta 2015
Jännää.
Moikka vaan...
Oon tosiaan 32 vuotias nainen, yhden lapsen äiti, vaimo, sisko ja ystävä harvoille, kaveri useille ja tuttu tosi monille. Mielestäni oon extrovertti persoona, joka kuitenkin loukkaantuu äärimmäisen helposti jos joku läheltä sanoo jotain. Oikeesti, saatan miettiä ja jäädä junnaamaan jonkun sanomisiin kirjaimellisesti tunneiksi, jopa pari päivää voi mennä. Mut en oo pitkävihanen, ja tiedän et 98% asioista mistä loukkaannun, ei oo ees tarkotettu pahalla, vaan mä käännän ne mun mielessä hirrrveen hirrrveen hirrrveen isoiksi ja väärinpäin ja kaikkee.... En usko et oon ainut tässä maailmassa, varsinkaan naisväessä, ketä niin tekee, mutta välillä mietin et jaksaako kukaan vatvoa pikkujuttujen kanssa niin paljon kuin mä.
Silti, tykkään olla ihmisten seurassa ihan valtavasti, mutta sit välillä se hiljanen hetki ihan vaan itseni kanssa on tarpeen. Silloin mä buuttaan itseni, ja itken pihalle mahdollisesti itkut mitkä on jäänyt itkemättä, tai ne sanomiset mitä on jääny sanomatta niin kerron vaan universumille, tai sit mä vaan oon hiljaa. Sekin on jo meitsiltä melkoinen taidonnäyte.
Oon käyttänyt paljon energiaa viimesen vuoden verran siihen, että oon opetellut sanomaan EI, kun on sen tarve. Harvoin kieltäydyn auttamasta, mutta oon aina ollut aika hyväuskonen, ja vähän varmaan vietävissäkin. Mutta se rupes viemään voimia oikeen urakalla, kun en kuitenkaan siitä juurikaan saanut takaisin. Siitä tuo lause - ystävä harvoille. Mulla on paljon ihmisiä ympärillä, ja en vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta, mutta mun on tosi vaikee olla läheinen monen ihmisen kanssa, koska musta tuntuu et jos jollakin on vaikeeta, on mullakin vaikeeta, jos joku stressaa, niin mäki stressaan ja kauheen monen ihmisen tunteita en jaksa kerrallaan tuntea, kun omienkin kanssa on vähä niin ja näin.
Ollaan tosiaan miehen kanssa oltu kesällä 8-vuotta naimisissa, ja syksyllä 12-vuotta yhdessä. Tuun kertomaan blogissa meidän perheestä ja tekemisistä, mutta aviomies ei kuulu pakettiin. Eli hän ei tule esiintymään omalla nimellään, eikä tule yksittäisenä ihmisenä olemaan mun turinoinnin aihe. Tuun blogissa kertomaan myös matkasta tähän pisteeseen. Lapsettomuus, oli ja on jälleen iso osa mun pääkoppaa. Ja vaikka meillä lapsi onkin, ei se vähennä sitä pahaa oloa mitä mä koen taas, uudelleen. Jäsentelen mielessäni näitä fiiliksiä, ja koitan saada asiat selviksi, ettei käy niinkuin viimeeksi, mutta siitä jossain toisessa kirjoituksessa.
Kesä tulee kovaa kyytiä, ja mä pääsen onneksi pian taas työntämään sormeni multaa mökillä, joka meillä on. Mun vanhemmat ovat vielä niin hyvässä kunnossa, että käyvät sielä, jopa enemmän kuin me. Ja heistä on iso apu, sekä lapsenhoidossa, ja yleisessä kunnossapidossa. Ja ovat vielä mielestäni ihan huippua seuraa. Mun vanhemmat on ihan huippuja, mä voin puhua heille ihan mistä vaan. Mä saan rehellisen mielipiteen takaisin, enkä mitään sellasta "kyllä kaikki järjestyy" vastausta. Jos mua ei jokin asia miellytä, niin mä voin sanoa siitä, eikä he loukkaannu. Meidän perheessä puhutaan ja se on yksi mitä yritän omalle tyttärelle varmasti opettaa, niin kauan kun mussa henki pihisee. Teeskentelyä hyvistä väleistä en voi sietää, ja ne ketkä mut oikeasti tuntee, näkee musta kilometrin päähän, kun yritän keskustella ihmisen kanssa josta en niin välitä, tai on vaan jotku pahat vibat ihmisestä. En vaan osaa. Mutta pärjään :)
Tää blogi tulee olemaan mulle varmasti harrastus, paikka mihin purkaa tää kaikki, kun alkaa terabitit loppua nupin sisällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)