Mun perhe.

Kiitoksia vielä kerran kommenteista ja sanoista mitä oon saanut. Ihan huippua, tekee tästä kirjoittamisesta entistä helpompaa. Kiitos!

Mun perheseen kuuluu siis allekirjoittaneen lisäksi Hubby. Hubby on mua 6 vuotta vanhempi, ja kuvailisin melko perinteiseksi suomalaiseksi mieheksi. Sellanen hiljainen ajattelija, joka miettii aina pariin otteeseen ennenkuin avaa suunsa. Hubby on mun muuri, se joka uskoo meihin, ja kokoaa mut tasasin väliajoin tuolta ruohonjuuritasolta. Ja mä just ykspäivä, kun ajeltiin myöhään illalla mökiltä kotiin, neiti oli jo nukahtanut takapenkille mietin, et oon tajunnu meidän suhteen parantuneen huomattavasti, kun mä oon jättäny sen negatiivisuuden ja ne negatiiviset asiat pois mun elämästä. Meidän 12 vuoden matka on todellakin sisältänyt omat kivikkonsa, uskokaa pois, honeymoon meni jo. Enkä tiedä oonko vaan negatiivinen tässä tapauksessa, kun on välillä vähä ollu vastatuulta, mut en usko suhteeseen missä ei arki tule vastaan välillä. Mun mielestä silloin joku valehtelee/teeskentelee kovasti!! Mutta se on vaan mun mielipide. Ja edelleen mä välillä mietin, kun katson aikaa taakseppäin, että miten ihmeessä me ollaan päästy näin pitkälle. Mutta yksi mun omista filosofioista on, että se taistelu palkitsee jossain kohtaa. Me saatiin jo meidän ensimmäinen palkinto silloin kun elämä potki tosi kovaa.Ja uskon (ainakin jollain tasolla) että me se toinen palkinto saadaan vaan siitä hyvästä, että me ansaitaan se. Onneksi ollaan joskus pelattu kumpikin joukkueessa, niin se samanlainen taistelutahto nostaa päätään aina tarvittaessa.
 Mä nään meidät ihan eri silmin, kun esim. puolitoistavuotta sitten. Luojan kiitos oon pakottanut itseni rikkomaan omat negatiiviset kaavani, omat jatkuvat nalkutukset jne... Siis DON'T GET ME WRONG!!! Mä en todellakaan oo mikään pyhimys, joka ei koskaan nalkuta ja oon ihan ZEN!! Mä teen sitä edelleen, ja aika paljonkin varmaan, mutta se ei enää syö mua. En jää vellomaan siihen tunteeseen, että kun mun TAAS pitää asiasta sanoa, tai MIKSI ei vaan voida tehdä niinkuin mä pyydän. Ja miettikää!!! Vaikka mulla on vain se yksi lapsi, mä otan senkin kanssa yhteen välillä kovaakin. Vaikka mun pitäs varmaan kiittää kaikkia korkeampia voimia siitä, että Neiti on mun elämässä. Mutta ihminenhän mäkin olen. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee! Mun äiti on oikeen kävelevä sananparsikirja, ja sieltä mä näitä elämänohjeita poimin. Tuutte näkemään! Se joka meidän äiteen tuntee, tämän tietää.

Sit meidän neiti. Sara Maria Aurora! Perusluonteeltaan arka, pitää vauhdista ja vaarallisista tilanteista. Huvipuistot on ehdottomasti lempipuuhaa, mitä kovempaa, korkeemmalla ja hurjempi laite on, niin sitä parempi. Tällä hetkellä on Disneyn Frozen ihan pop. Laulaa englanninkiellä (ihan jopa ok sieltä täältä ne sanat) ja tanssii Let it Go-biisiä. Kyselee kovasti koska hänen taikavoimat saapuu? Ei kuulemma jaksa odottaa niitä enää. Oppi juuri laskettelemaan, kun oltiin Rukalla. Siinäkin se vauhti oli pääasia. Oli pakko päästää välillä vaan syöksyä laskea alas, koska muuten meinas hermo mennä opetteluun. Kun sai välillä vetää täysillä alas, niin kiinnosti kurvittelukin taas hetken.
Uudet ihmiset aiheuttaa hieman (aika lievä ilmaus) ujoutta, ja arkuutta, mutta jos meidän neitin luottamuksen saa, siitä saa nauttia ihan täysin sylillisin. Sara rakastaa voimakkaasti. Ja myös näyttää jos homma ei oikeen miellytä, melko voimakkaasti senkin. Sara lähti myöhään liikkeelle, oli 1v3kk ennekuin lähti kävelemään. Mutta ikinä ei sattunut mitään haaveria, oli tosi varmaa menoa alusta asti. Puhuminen on ollut neitin juttu melko pienestä. Ja tätä nykyä hän ei ole hiljaa enää unissaankaan. Selittää ihan täydessä unessa valtavasti asioita. Kyllä on välillä pokassa pitelemistä, kun neiti sängyssä riitelee jonkun kanssa, täydessä unessa. Mä voisin jatkaa tätä kirjoitusta vaikka kuinka kauan. Mutta ehkä mä kehitän neitille jonkun oman juttusarjan. Hauska tyyppi kaikenkaikkiaan tuollaiseksi reilu metrin mittaiseksi, pikkuvanha ja tomera räpätäti.