Tyttöni mun.

Sanoin palaavani aiheeseen lapsi. Ja tässä sitä tulee!!!

Sara Maria Aurora. Syntynyt 08/10. Rv 41+3. Saarikaudenpäättäjäisviikonlopun sunnuntaina. Pesisfinaaliparien ratkaisupäivänä. Kumpi menee finaaliin, SoJy vai ViVe!  ViVe meni!!!
Aamulla alkoi tasasen tappavaan tulla kymmenen jälkeen supistuksia. Peli alkoi teeveestä klo.16.00. Sanoin Hubbylle et ennenku peli on selvä mä en synnyttämään lähe. Siitä miten paljon kansallislaji on mulle merkinnyt, siitä tulee ihan oma postauksensa. Varmaan jättimenestys :)

No illalla klo.23 mentiin "laitokselle" ja Sara tuli rytinällä pihalle 01.10. Painoa oli 3110g ja pituutta 52cm. Synnyttäminen oli (ainakin tässä tapauksessa) mun juttu. Ilokaasulla mentiin, myös siis Hubby pärjäsi sillä koko synnytyksen, ja kaikki oli ohi nopeasti ja ihanasti. My kind of work out!
Samalla hetkellä, kun sain neidin rinnalle me taidettiin kumpikin ruveta porajamaan. 3,5 vuoden "työ" oli nyt meidän sylissä. täysillä pisteillä, terveenä ja niin isänsä näköisenä että.... Koko sairaalassaoloajan mä vaan tuijotin muksua. Mä itkin, tuijotin, ja samalla pelkäsin, että voiko vielä tulla jotain mikä multa tän vie pois. Sairaalassa oltiin 2,5vrk. Olis näin jälkikäteen pitänyt olla vähän kauemmin. Imetys ei meinannu ottaa ollenkaan myötätuulta. Mutta siitäkin selvittiin... En edes meinaa puhua imetyksestä, en arvosta niitä paasauksia sitten ollenkaan. Kukin tyylillään. Niinkuin meillä äiteillä nyt ei muutenkin olis a lot on our plate!

Sara oli melko helppo vauva, oon aina sanonut sitä automaattivauvaksi. Meillä oli selkee rytmi heti kun tultiin kotiin. 3 syöttöä yössä, ja pitkiä päiväunia pihalla. Refluksi vaivasi jonkun aikaa lievänä, mutta lääkityksen jälkeen se oli muisto vain. Ja lääkityskin kesti vain pari kuukautta, kun vaiva jäi itsekseen pois.
Kasvaessaan neiti jätti itse pois aina syötön kerrallaan ja unet kerrallaan. Mä en oo ikinä muuttanut unirytmiä minkään vuoksi, enkä tee sitä vielä tänäpäivänäkään mielelläni. Eli en juuri koskaan. Saran on aina voinut vaan viedä sänkyyn, ja sinne se on nukahtanut. Nykyään ei ihan niin helppoa, mutta vaikeeta se ei ole nytkään, koska ymmärtää puhetta. Se vaan vie enemmän aikaa, kun uni ei tuu niin helposti päivinä, jolloin hoidossa on otettu päikyt.

Perusluonteeltaan arka, iloinen ja kiltti. Sara rakastaa voimakkaasti, näyttää kiukun, mutta ei ikinä ole ilkeä. Omaa mielettömän ihanan ja villin mielikuvituksen. Ei ole vielä päättänyt, että kun kasvaa isoksi, niin tuleeko hänestä Elsa ( Frozen) vai Ariel ( Pieni merenneito) Ku pyrstö olis kiva, mutta sitten se että voisi tehdä jalkaa tömäyttämällä/ kättä heilauttamalla jäätä ja siitä kaikkia kristallilinnoja niin houkuttaa myös. Ja Let it go (Forzen) kappale on vaan niin ihana. Laulaa sitä sisällä ja pihalla, autossa ja kylässä. Ihan koko ajan. Ihana!
Nyt kun tätä oikoluin, niin vaikuttaa siltä, että kaikki on menny tosi helposti ja vaivattomasti. Tottakai meilläkin ne uhmat on ollu. Olisin huolestunut jos ei ois ollu. Taitaa olla parasta aikaa joku vaihe... Tää elämä, ainakin meillä naisilla on jotain vaihetta musta tuntuu. Koko ajan jotain vaihetta... Raskasta, don't you think? Mutta ajattelen sen myös niin, että me saatiin Saran vauva-aikana takaisin osa siitä shaissesta, mitä käytiin läpi kun häntä yritettiin maailmaan saattaa.

Tuo lapsen arkuuskin on jännä juttu. Oon törmännyt nyt parin vuoden aikana sellaiseen ilmiöön, että sellaista lasta joka ei juokse vetämässä kaikkea tieltään alas, ei juokse vanhempiaan karkuun, tai ei heti ota kontaktia vieraisiin sosiaalisissa tilanteissa, niin yhteiskunta on kärkkäästi sanomassa että lasta pitää karaista. Että arkuus ja kiltteys ymmärretään heikkoutena. Ei oo kerta eikä kaksi, kun oon kuullu että se on lapselle helpompaa sit vähä vanhempana, jos ei oo niin arka. Tai että se on hyvä vaan et karaistuu vähän tän maailman menoihin. Mä en käsitä. Kun on sellanen lapsi, joka tekee noita edellämainuttuja, niin se on jotenkin hyvä asia. On suotavaa että lapsi tekee noin, mutta tekemättä jättäminen ei ole. Mä oon ollu arka lapsena ( vaikkei heti uskoiskaa) ja en ole pitänyt esim. vieraista ihmisistä, varsinkaan miehistä pienenä. Alle kouluikäisenä. Silti mun parhaat ystävät esim. teinarina oli miehiä. Ajoin poikien kanssa kevarilla, kun mun "tyttökaverit" oli ettimässä suosiotaan kaupungilla. Oon aina tullut miesten kanssa paremin toimeen. Huomattavasti mutkattomampaa, ja silti oon onnistunut olemaan ystävä naisille ja miehille. Kukaan ei voi tietää onko lapsella millainen tulevaisuus siitä, onko lapsi villi vai ei. Luonteesta se voi kertoa hitusen, mutta se ei kerro lapsen tulevaisuutta. Tai näin mä asian nään!! Miten te näätte asian? Onko teillä arkoja lapsia? Ootteko törmänneet mihinkään "stereotypioihin" mitkä ärsyttää? Mua ärsyttää lähes kaikki stereotypiat, ihan vaan siksi, että ne on typeriä, ja mä en kuulu moniinkaan niistä!!! Mä voisin oikeestaan miettiä, mihin stereotypiaan mä kuulun, siitä siis tulevaisuudessa.... Heti alkoi aivot raksuttaa :)