Moikka vaan...
Oon tosiaan 32 vuotias nainen, yhden lapsen äiti, vaimo, sisko ja ystävä harvoille, kaveri useille ja tuttu tosi monille. Mielestäni oon extrovertti persoona, joka kuitenkin loukkaantuu äärimmäisen helposti jos joku läheltä sanoo jotain. Oikeesti, saatan miettiä ja jäädä junnaamaan jonkun sanomisiin kirjaimellisesti tunneiksi, jopa pari päivää voi mennä. Mut en oo pitkävihanen, ja tiedän et 98% asioista mistä loukkaannun, ei oo ees tarkotettu pahalla, vaan mä käännän ne mun mielessä hirrrveen hirrrveen hirrrveen isoiksi ja väärinpäin ja kaikkee.... En usko et oon ainut tässä maailmassa, varsinkaan naisväessä, ketä niin tekee, mutta välillä mietin et jaksaako kukaan vatvoa pikkujuttujen kanssa niin paljon kuin mä.
Silti, tykkään olla ihmisten seurassa ihan valtavasti, mutta sit välillä se hiljanen hetki ihan vaan itseni kanssa on tarpeen. Silloin mä buuttaan itseni, ja itken pihalle mahdollisesti itkut mitkä on jäänyt itkemättä, tai ne sanomiset mitä on jääny sanomatta niin kerron vaan universumille, tai sit mä vaan oon hiljaa. Sekin on jo meitsiltä melkoinen taidonnäyte.
Oon käyttänyt paljon energiaa viimesen vuoden verran siihen, että oon opetellut sanomaan EI, kun on sen tarve. Harvoin kieltäydyn auttamasta, mutta oon aina ollut aika hyväuskonen, ja vähän varmaan vietävissäkin. Mutta se rupes viemään voimia oikeen urakalla, kun en kuitenkaan siitä juurikaan saanut takaisin. Siitä tuo lause - ystävä harvoille. Mulla on paljon ihmisiä ympärillä, ja en vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta, mutta mun on tosi vaikee olla läheinen monen ihmisen kanssa, koska musta tuntuu et jos jollakin on vaikeeta, on mullakin vaikeeta, jos joku stressaa, niin mäki stressaan ja kauheen monen ihmisen tunteita en jaksa kerrallaan tuntea, kun omienkin kanssa on vähä niin ja näin.
Ollaan tosiaan miehen kanssa oltu kesällä 8-vuotta naimisissa, ja syksyllä 12-vuotta yhdessä. Tuun kertomaan blogissa meidän perheestä ja tekemisistä, mutta aviomies ei kuulu pakettiin. Eli hän ei tule esiintymään omalla nimellään, eikä tule yksittäisenä ihmisenä olemaan mun turinoinnin aihe. Tuun blogissa kertomaan myös matkasta tähän pisteeseen. Lapsettomuus, oli ja on jälleen iso osa mun pääkoppaa. Ja vaikka meillä lapsi onkin, ei se vähennä sitä pahaa oloa mitä mä koen taas, uudelleen. Jäsentelen mielessäni näitä fiiliksiä, ja koitan saada asiat selviksi, ettei käy niinkuin viimeeksi, mutta siitä jossain toisessa kirjoituksessa.
Kesä tulee kovaa kyytiä, ja mä pääsen onneksi pian taas työntämään sormeni multaa mökillä, joka meillä on. Mun vanhemmat ovat vielä niin hyvässä kunnossa, että käyvät sielä, jopa enemmän kuin me. Ja heistä on iso apu, sekä lapsenhoidossa, ja yleisessä kunnossapidossa. Ja ovat vielä mielestäni ihan huippua seuraa. Mun vanhemmat on ihan huippuja, mä voin puhua heille ihan mistä vaan. Mä saan rehellisen mielipiteen takaisin, enkä mitään sellasta "kyllä kaikki järjestyy" vastausta. Jos mua ei jokin asia miellytä, niin mä voin sanoa siitä, eikä he loukkaannu. Meidän perheessä puhutaan ja se on yksi mitä yritän omalle tyttärelle varmasti opettaa, niin kauan kun mussa henki pihisee. Teeskentelyä hyvistä väleistä en voi sietää, ja ne ketkä mut oikeasti tuntee, näkee musta kilometrin päähän, kun yritän keskustella ihmisen kanssa josta en niin välitä, tai on vaan jotku pahat vibat ihmisestä. En vaan osaa. Mutta pärjään :)
Tää blogi tulee olemaan mulle varmasti harrastus, paikka mihin purkaa tää kaikki, kun alkaa terabitit loppua nupin sisällä.
