Siitä on taasen joku tovi, kun oon mitään kirjotellut, tai lähinnä julkassut. Nyt on meneillään sellanen hetki, että ei vaan ole mitään mitä julkasta, ja taas kaikkea mitä voisin kirjottaa.
Meinasin ottaa #teriniittigateen kantaa, totesin sen olevan varmaan melko turhaa tässä tulvassa, mitä somessa oli asian tiimoilta. Sen mä vaan sanon, et ois voinu jättää tekemättä tuonkin, varsinkin kun on lapseton ja ei tule koskaan imettämään.
Maahanmuutosta en aio puhua nyt enkä tulevaisuudessa, ellei se kosketa mua jollain tavalla niin ,että koen sen olevan tarpeen. Siinäkin ihmiset hoitaa oman osuutensa ihan hyvin, ilman mun lusikkaa heidän sopassaan.
Uudesta vuodesta jo kirjotin, ja siihen se sit jäi.
Tässä vaiheessa mun piti jo mun edellisen "suunnitelman" mukaan kirjottaa, että kevättää jo kovasti ja et ihanaa kun on jo valosempaa jne.... Mutta koska asiat harvoin menee niin, niin eihän ne mennyt nytkään.
Hormonivalmisteet mitkä niin hyvältä tuntui, aiheutti mulle nyt siis ongelmia just sopivasti tähän kolmen viikon lomautusjaksolle. Oon saanut ainakin sairastaa köyhänä ja kotona. Eli ne laukas mulla jonkun asteisen häiriön kropassa, ja se on nyt viimeset 2.5vko kerännyt nestettä sellasella 1-1,5kg viikkotahdilla. Eikä sitä nyt saatu pois ihan perinteisin menoin vettä juomalla ja vihreellä teellä. Nyt sit kahden viikon nesteenpoistokuuri lääkkeillä, ja lähete lymfaterapiaan. Mikä on toki ihan kiva kokeilu, mut nääkin horkut saa nyt siis jäädä hetkeksi unholaan. Katotaan sit joskus. Seuraava kokeilu onkin sitten varmaan pysyvä pistoshoito, ja sitä en näe lähitulevaisuudessa any time soon.
Tää nesteenkertyminen on saanut mun astmani ihan uudelle levelille, ja silti tällä ei sen kanssa ole mitään tekemistä. Mutta kun kehossa on niin paljon nestettä, että on vaikea hengittää, pallea on kuin lääkäriä siteeratakseni - " Sun vatsa on tällä hetkellä kauttaaltaan, kuin aikoinaan kovinkin suosittu vesisänky" niin se painaa keuhkoihin, ja olo on tukala.
Ja koska valittaminen on vaan niin saatanan kivaa, niin oon miettinyt et koska mä annan itelleni anteeksi? Koska mä pystyn taas tykkäämään itestäni niin paljon et mä lakkaan tän vellomisen. Mä oon Hubbylle ilkee, lyön vyönalle, koska mulla on paha olla. Ja Hubby tietysti vetäytyy omaan kuoreensa, ja sekin ärsyttää kun en saa vastakaikua. Eihän tää mun olo parane nalkuttamalla, ei tää elämä parane tällä itseinholla ja säälissä vellomisella. Sanoinkin Hubbylle tossa yksi päivä, tai no yö, mut enivei, et mä en tiedä mitä mä haluan enää tulevaisuudelta? Mä en tiedä mitä se haluaa meidän tulevaisuudelta? Mä en tiedä haluanko mä enää lasta, vai enkö vaan osaa päästää irti? Se on täyttänyt mun elämän suhteellisen kauan, Et eikö olis aika ruveta oleen onnellinen, jatkaa sitä karsintaa ihmisistä, jotka on mulle/meille pahaksi, jotka saa negatiivista vibaa ilmoille. Ne ihmiset joille en osaa enää puhua, kuin teennäisesti. Mutta sitten taas, oonko mä ite sellanen? Eikö mun ystävät, tai kaverit siksi pidä enää niin paljon yhteyttä, kun joskus vuonna nakki, koska ne ei osaa enää puhua mulle? Oonko mä ite eristänyt itseni tästä menosta? Enkai mä yksin oo syyllinen?Ruuhkavuodet? Voi kiasus mitä tajunnan virtaa taas, mut hei, siksi mä teen tätä et mä saan nää mun niin isosta päästä pihalle.
Mun on alettava elämään, vaikka se vaatis mitä. Mulla on elämä tässä ja nyt, mä en saa toista mahdollisuutta, ja nää meidän ruuhkavuodet on mun lapsen lapsuus. Haluanko tosissaan, et Neitille jää mieleen, et äiti oli kiukkunen, horkuissa, ja säälittävä, kun sen käsityksen oppii... EN HALUA: Mä en halua periyttää useitakaan mun piirteitä Neitille. Mun perusvittumainen asenne on yksi, minkä en enää soisi jatkuvan.
Nyt riitää...
OLKAA ONNELLISIA! Mäkin koitan.
Kirsi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, lämmittää <3