Tyttäreni suusta.

Voi hyvää päivää kuinka kaikessa ihanuudessaan ja rasittavuudessaan tuo neiti on vaan niin mun elämäni suurin ihme ja rakkaus. Se selkenee päivä päivältä mulle enemmän.

Katsottiin viimeviikon lopussa mun yhtä lempparisarjaa , kun olin pieni. Olipa kerran elämä. Ihan huippu.
Neiti sai valita mikä jakso katotaan. Hän halusi jakson 1. Mikä on solu?
Siinä me sitten neidin kanssa katsottiin kuinka siittiöt urheasti jahtas munasolua ja ampui sit siihen reiän,  mistä yksi pääsi sisään. Se aiheutti paljon keskustelua ja tokihan se piti katsoa kahdesti. Hubbylta neiti kysyi, kun olivat kahdestaan kävelyllä,että onhan se isi niin , että mulla on munasoluja?  No en Hubbylle ollu kertonu et ollaan tota katottu,mut selvensi kummasti hänen hämmästystään tuo tieto.
Eilen neiti sanoi ystävänsä äidille,että toivoo tosi kovaa,että hänelle syntyy pikkusisko. Matkalla kotiin sanoi mulle,että ei se äiti haittaa vaikka se olisi velikin,kunhan saisi sitä silittää ja pussata. MÄ PUTOSIN,MÄ PUTOSIN KOVAA!!! Tänään matkalla kotiin,neiti kysyi,että voiko valvoa niin kauan,että tulee pimeetä? Kysyin miksi sä haluat niin kauan valvoa? Ja vastaus syöksi mut jonnekkin epätoivon ja rakkauden pohjattomuuden välimaastoon. Koska hän haluaa odottaa niin kauan,että näkee tähdenlennon,ja voi pyytää/toivoa siltä , että äiti synnyttää pikkusiskon. Miten voi 5.v tietää tollasista,tai miten tuo tulee edes mieleen? JA ONHAN HÄN NYT IHANA.

Mä niin en oo enää ollenkaan varma mun happyhappyjoyjoy-fiiliksestä. Mä koen niin valtavaa huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä tai jotain,että oksat pois ja pala latvaa. Mä en osaa enää sanoa mitään ihmisille, jotka kyselee, että kuinka menee. Ja silti tarviin ihmisiä , jotka haluaa keskustella siitä miltä musta tuntuu,ei vaan siitä miten arki sujuu. Toki sekin vissiin kuuluu pakettiin... En mä tiedä enää....