Happyhappyhappy...

Hieman harhaanjohtava otsikko, mutta meinasin vähä kirjotella onnellisuudesta,mikä saa mut onnelliseksi ja kuinka sitä vaan pitäs urputtaa vähän vähemmän ja nauttia elämästä tässä hetkessä, ja juuri nyt. Ja siihen toki pyritään, mutta onhan se nyt välillä kiva urputtaa,valittaa ja kitistä. Omalla kohdalla tää on toki myös hyvin päiväkohtaista. Mähän elän oikeestaan jo nyt päivä kerrallaan ja maksimissaan kuukauden rytmeissä,mutta se sopii mulle. Pysyy kupoli kasassa paremmin.
Oon silti viimeaikoina miettinyt,että mitä se urputtaminen jalostaa? Ei mitään. Miten se helpottaa mun elämää? Ei yhtään mitenkään. Helpottaako se mun arkea? Noup! Ja sit se, et en yhtään jaksa kuunnella muiden ihmisten urputusta,mä niin dislike pessimistisiä ihmisiä. Muutosvastarinta alati muuttuvassa maailmassa on mun mielestä vaan helkatti soikoon tyhmää. Räpiköin itse tietyllä osaa myös muutosta vastaan. Asioissa kuten lasten teeveentuijotusta, kännykän räpläämistä, tablella pelailua ja muuta tällästä vastaan mikä vie aikaa pihalla leikkimiseltä, pelamiselta ja itsensä likaamiselta. Mun mielestä kersat kuuluu iltasin pihalle,säällä kuin säällä. Mutta työstän asiaa päässäni et kirkonrotta eli kirkkis ja neljä maalia ja lenganpyöritys ei vaan oo enää niin IN!
Nyt karkaa jo ajatus.... hämärä juttu !!!
Mutta meitsin saa onnelliseksi aika helpolla. Mun onnellisuus koostuu pienistä asioista.
Kotona se on neidin hyväntuulisuus, ja hömpötys. Hubbyn kosketus ohimennen. Illalla yhteinen aika, vaikka jonkun sarjan parissa. Ja uni, se että saan nukkua tarvitsemani määrän tunteja per yö. Mä oon valmis luopumaan monista asioista,jos tiedän , että tekemällä niin saan ne tarvitsemani yöunet. Ajattelen asian niin et mulla on sit ( toivonmukaan) vanhempana aikaa kukkua yöllä ja herätä aamulla aikaisin. Niitä kutsutaan kai vaihdevuosiksi. Nyt kun joskus unohdun teeveen eteen tai luen jotain jännää,mitä ei voi lopettaa, niin seuraavat 2 päivää on pilalla.
Mut saa onnelliseksi myös muiden onni. Tässä tullaan siihen,että en myöskään koe siis muiden lastensaannin olevan multa pois. Tottakai uutiset on aina vähän "shokki" , mutta se ei tarkota muuta kuin sitä, että ehkä meidänkin vuoro lähestyy. Lapset on ihana asia, ja That's all I have to say about that subject.
Mä tykkään yllätyksistä in general, mutta en kauheen usein ylläty. Mä aistin aika paljon asioita,ja ellei yllätys oo spontaani, niin aistin läheisistäni aika hyvin,et jotain on. Hubby on ainakin ehkä maailman surkein valehtelija. Siksi ehkä ne muutamat kerrat,kun Hubby on mut yllättäny, niin ne on olleet ihan parhaita.
Joskus tuntuu et haluisin vaan luottaa siihen,et kaikki järjestyy ilman mun ressiä,murehtimista ja pakonomaista tarvetta säätää ja sekaantua.
Välillä kun on aistiärsykkeitä liikaa,niin haluisin olla ihan yksin,ja vollottaa ja potea ja ryteä. Mutku mutku.... sit kun se mulle mahdollistetaan, niin tunne oloni tyhmäksi ja säälittäväksi. Tulemme siis taas pisteeseen,missä kysymys kuuluu, miksi tää naisen elämä on välillä niin vaikeeta? Ja välillä taas niin helppoa. Ei ihme et miehet on välillä vähän sekasin meidän kanssa.