Oon mä vissiin joskus itsestänikin kertonut, mutta aika pintaraapasuja on varmaan ollut. Oon kertonut sairastaneeni BED-nimistä syömishäiriötä teini-iässä.
Jospa raottaisin tuota häiriötä nyt hieman enemmän.
BED: Tulee sanoista Binge Eating Disorder. Siinä on kyse ahmimisesta, ilman oksentamista (bulimia) ja siihen liittyy usein masentuneisuutta, alakuloa, ja useita epäonnistuneita laihdutusyrityksiä. Ja paljon muuta... Mutta mun tauti alkoi yläasteella ja jatkui täysi-ikäisyyteen asti ainakin osittaisena.
Mä söin maapähkinäävoita, Nutella yms. Menin koulusta kotiin kaupan kautta ja ennekun mun vanhemmat tuli töistä, mä tinttasin naamaan 400-500g tuota suklaista mömmöä. Lähes aina itkin, kun sitä söin, ja koska morkkis oli niin kova, mä vaivuin uneen ja heräsin kun äiti/isä tuli kotiin. Tätä jatkui reipas vuosi, kunnes jäin kiinni. Söin varmsti 2-4prk viikossa. Puoli vuotta meni ihan ok, sitten rupes vaatteet puristamaan niin kovaa, että huomasin vasta sen 12kg mitä olin itselleni haalinut.
Aina kun ei ollut rahaa hakea Nutellaa, niin tein kotona perus piirakkataikinaa, ja söin sitä. Usein tosi puolivalmiinakin, kun en jaksanut odottaa siitä sitä ihan parasta versiota. Mutta se ei haitannut. Mä en osaa sanoa mistä se rakkaus Nutellaan lähti, mutta se oli ihan pakkomielle, sitä oli vaan saatava... Oon itseasiassa tänäkesänä syönyt sitä moniin vuosiin ensimmäisen kerran, kun leivoin mansikkakakkua ja sulatin sitä väliin ja päälle. Ja ei oo jääny "putki" päälle. Tähän asti oon vältellyt sitä kuin ruttoa.
Mun syyt on mulle harvinaisen selviä tänäpäivänä, mutta ne saa nyt olla. Sen verran niistä,että mä söin osittain siksi,että 2 mun läheisintä kaveria sairasti sitä kuihduttavaa mallia syömishäiriöstä ja kun oon tällänen tunnepuolen suuri tulkitsija, ja otan muidenkin murheet kannettavakseni, niin tää oli mun teini-ikäisen minäni ratkaisu tilanteeseen. Muut syyt on sellasia,mistä en halua kirjoittaa. Koska ne koskevat myös muita ihmisiä ja heidän yksityisyyttä haluan vaalia.
Se mikä mut sai paranemisen polulle, äitini lisäksi oli pesis. Ehkä siksi mä vieläkin koen , että oon lajille velkaa paljon. Kun pääsin pelaamaan ihan tosissani, ja jouduin oikeesti reenaamaan,et pelkät lahjat lajiin ei riittäny. Se tunne oli jotain sanoinkuvaamatonta. Kun mä oli kentällä,varsinkin kun siirryin kotiuttajaksi, ja hokasin et mä oon siinä hyvä, se nosti mun itsetunnon taas ihan hyvälle tasolle. Kentällä mun olo oli niinkuin olisi pitänyt olla myös sen ulkopuolella. Mä tiesin just mitä mun piti tehdä milloinkin ja mun valtava luotto itseeni sai aikaan myös sen, että usein myös onnistuin. Rakastin sitä painetta, kun oli 2 paloa ja pesät täynnä. Juoksu tai pari piti tulla. Vieläkin niin mahtava pelkästään ajatellakkin asiaa. Mun mielestä jos sun tehtävä on käydä kerran vuorossa lyömässä, niin paine on vaan se mitä pitää oppia rakastamaan. Jos sä oot sillä fiiliksellä, että no katotaan,niin on varmaan paras antaa olla. Se pettymys jos ei ollut ruokaa kentällä oli jäätävä. Mun piti päästä lyömään!!!! Ai että....
No mut toi BED!
Se on monille tuntematon sairaus, mutta moni varmasti tunnistaa oireita. Toki se et silloin tällöin ahmit,ei tee susta syömishäiriöistä. Se on systemaattista,salattua ja sä teet mitä tahansa, että se sulle suodaan.
Mä olen valehdellut, peitellyt,salannut ja vaikka mitä,että mun treffit sen Nutellan kanssa toteutui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, lämmittää <3