Positiivisia asioita, koska muusta en tiedä!
Positiivista yhdessä lapsessa on....
Huomioon otto! En tiedä kovinkaan monen päivän kokemuksella miten se on, mutta sen tiedän ettei se varmasti ole sama asia antaa huomiota vain yhdelle lapselle, kun antaa sitä kahdelle tai kolmelle tai vaikka useammalle. Enkä ota kantaa tässä siihen,että mitä se on jakaa kahden versus kolmen lapsen kanssa. Mulla on vaan yksi ja kommentoin sitä.
Mä pystyn keskittymään täysin tuohon mun kokovartaloeihin näin halutessani. Mä usein pystyn keskeyttämään esim.kotona tekemäni askareen (ellei se ole palamassa pohjaan ) osallistuakseni täysin neidin sielunelämään. Se , että teenkö sen aina,on vastaus siihen ei. Eikai aina pidäkkään, mutta se on taas toinen juttu. Mun sylissä on aina isosti tilaa,sitä ei joudu jakaa ( hyvä vai huono asia ) ,ellei Hubby tunge siihen yhtäaikaisesti kiusaamaan. Meidän väliin mahtuu yöllä hyvin ja aina pääsee mun peiton alle. And so on...
Toinen positiivinen onkin aiheena inhottava, mutta fakta never the less! Ja se on raha. Mä aika avokätisesti ja impulsiivisesti ostan Saralle esim.vaatteita tai kenkiä yms.... En mielestäni lahjo, eikä ne myöskään ole palkintoja. Teen sen koska pidän siitä ja mulla on siihen toistaiseksi mahdollisuus. Katotaan kauanko asia on näin. En koe , että multa ois koskaa puuttunu mitään itseltäni lapsena. Enkä mä kaikkea saanut. Todellakaan! Tässäkin voi vaikuttaa se, että mulla ja veljellä on 8 vuotta ikäeroa. Ja olinhan ehkä vähän lellitty, mutta hei....ihan ookoo musta tuli. En todellakaan ole saanu vapaata kasvatusta ja kiitos urheilun, mä en oo ikinä ollut notkuja tai maleksija. Urheilu oli mun pelastus, jollain muulla se on varmaan ollut jotain muuta....
Huomioon oton lisäksi yksi missä olen huomannut, että oon melko tarkka on huomioiminen. Koen ja tunnen itse asioita todella voimakkaasti ja huomaan Sarasta lähes heti, mikäli joku asia on pielessä vähänkään. Tai että nyt on jotain meneillään vaikka en heti tiedä mitä. Huomaan pieniä asioita , tunteita, pohdintoja neidissä ja niistä on hemmetin hauska välillä siis ihan jutella Saran kanssa. Se on uskomatonta, kuinka paljon 4-5vee osaa kertoa tai pukea sanoiksi, kun vaan se rauha ja mahdollisuus on olemassa. En tiedä, mutta voisin kuvitella että monilapsisessa perheessä henk.koht "laatuaikaa" pystyy tahtotilastaan huolimatta antaa vähemmän kuin yksilapsisessa.
Sii muutamia esimerkkejä miten mä itselleni vakuutan , että tämäkin on hyvä ja tämäkin kelpaa.
Kuten sanoin,mä en nyt ota kantaa miten se kaikilla menee joilla on useampi. Tää on mun näkemys siitä, että missä mä kenties nyt pääsen helpommalla, tai jos toinen lapsi tulee, niin missä näen itselläni ehkä tulevan sopeutumisongelmia.
Pitääkö paikkansa? Kommentoida saa jos oon hakoteillä.
P.S. Sain ekan haasteen,jei!!!! Koitan vkl saada sen aikaseksi ☺
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, lämmittää <3