Kipu!

Oon miettinyt tässä kaiken shaissen keskellä kipua. Henkistä ja fyysistä. Sellaista mihin tottuu ja turtuu ja sellasta mitä vaan on. Sitä ei huomaa, mutta se on läsnä. Kipua mikä satuttaa, vaikka se ei näykkään...

Fyysinen kipu on mulle kipua mikä vaatii särkkäriä, ne niin tutut jäätävät, kramppaavat ja polttavat kuukaustikivut esimerkiksi. Parin ensimäisen päivän aikana mulla menee 4-6kpl Panadolia/Panacodia/Litalginia, riippuen kierrosta. Mähän olen alleginen asetyylisalisyylihapolle, joten perus Asperinit voin unohtaa, ellen halua nopeaa reissua sairaalaan. Burana on myös nounou!! Saan siitä järkkyjä iho-oireita. Fyysiseen kipuun tottuu, mä väitän. Tieto siitä esim. menkkojen aikaan että ne ei kestä kuin muutaman päivän, helpottaa mua ja vaikka herkästi otan särkkärin, koska mun mielestä kivusta ei tarvitse kärsiä, jos on kerran sellasta kipua, että sä sen huomaat, tai se kokoajan muistuttaa olemassaolostaan. Musta on vaan tyhmää kärsiä... Sitä saa tehdä ihan muutenkin. Sit kuitenkin on olemassa fyysistä kipua, mihin en halunnut/ottanut lääkettä ja se oli synnytys. En mielestäni ollut missään vaiheessa niin kipeä, että olisin halunnut kivun lievitystä. Ja sitten kun oli niin kipeä, että sitä halusin, se oli jo liian myöhäistä, kun siitä 15minuuttia, ja neiti oli pihalla. Onko kipu riippuvainen tilanteesta, ajasta, aiheesta? Mä olin onnellisen kipeä, kun vihdoin pääsin synnyttämään. Mä halusin kokea sen kaiken. Kun sitten taas nyt, kun oli tämä kysta, niin otin kyllä särkkäriä, mutta en mielestäni ollut niin kipeä, kuin kaikki lääkärit mulle sanoi. Mä otin särkkäriä siksi, että se vähäinenkin muistutus mun toimimattomasta kropasta lähtis pois. Söin sitä siis osittain myös henkiseen kipuun. Kun fyysinen hävisi, ei henkinenkään puoli ollut ihan niin sietämätöntä. Voiko kipuun tottua? Tai varmasti voi, jos se on kuitenkin siedettävällä tasolla, mutta miksi?

Henkinen kipu. Kipu mikä ei näy, jos ei kyyneleitä valuta. Kipu mikä sattuu, ja siihen ei juuri koskaa ole lääkettä. Se jättää usein pahemmat arvet, kuin kipu mikä lähtee särkkärillä, tai kipu jostain loukkaantumisesta. Mun polvi on leikattu, ja siinä on arpi. Se on siinä aina, mutta silti muistot tuon polven loukkantumishetkestä, ja siitä kuinka hassu se tilanne oli, lähinnä vaan naurattaa mua nykyään. Mulla on poistettu kaulasta imusolmuke, siinä on arpi. Syytä miksi se poistettiin, en edes muista. Mun vatsaa on leikattu pariinkin otteeseen todella isosti, ja mä muistan sen kivun miksi leikkaukset tehtiin, ja mua ei silti mun arpeni haittaa. Mulla on vitiligo, mä tiedostan että ihmiset sitä tuijotttaa, ja mä tiedän kuinka kipeä se on kesäisin jos se pääsee palamaan, mutta mua ei enää haittaa se. Teininä se haittas aika paljonkin, mutta silloin nyt haittaa aina kaikki. Mutta arvet mitä tää kaikki lapsettomuuteen liittyvä "shaisse" on jättänyt, on musertavaa. Ja silti sen kanssa on elettävä, ja mulla on yksi lapsi kuitenkin. Mä luulin et nää haavat on nuoltu ja arpeutunut, ja niin ne olikin. Mutta muutama niistä arvista on jälleen vereslihalla, ja niihin sattuu. Kun sua ahistaa joku asia niin, ette saa henkeä välillä, kun pala nousee kurkkuun. Kun kurkkuun sattuu fyyysisti, kun estät itkua tulemasta. Mä en mielelläni puhu kivusta, jos ei nyt puhuta siis tyyliin sellasesta kivusta kun lyöt varpaas sohvankulmaan, siitä pitää aina mainita, kovaa ja kuuluvasti. Koska AUTS!!!! Mut jos puhutaan vähän pidempiaikaisista jutuista. Se lasketaan mun mielestä valittamiseksi, ja siitä pyrin eroon. Negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta.

Ja kuitenkin, mä voin hyvin, mulla on normaaliksi laskettava terveydentila. Mulla on juuri mun näköinen perhe, johon kuuluu se yksi lapsi. Mä teen kovasti töitä, että olisin mukava, sosiaalinen, ja iloinen. Yritän poistaa negatiivisuutta mun elämästä parhaani mukaan. Avoimuutta voisin vähän rajoittaa, mutta heikolla menestyksellä. Mä oon mä ja se riittää kyllä!!!!

Kipu??

Kirsi