Olin toissapäivänä ruokalan jonossa, ja vastapäätä oli pari miespuolista kolleegaa, ja mun edessä oli mun äiti, joka siis on mun kanssa samassa työpaikassa, samalla osastolla ja mua ei oikeesti ahdista yhtään. Oikeesti, hän on yksi mun parhaimpia ystäviä.... No siitä enemmän äitienpäivän postauksessa. Niin....mihin mä jäin...... Ainiin, totesin siinä ruokajonossa, että mikä saakeli on, kun ei ahista? Ja on vasta keskiviikko. Kun suupielet on lähes kokoajan ylöspäin, ja korvamadotkin on up beat, ettei tyyliin - kun elämässä kaiken menettää!!! Nää miehet sitten innostui analysoimaan mua sen 10metrin matkalla kassalle, ja lopputulema oli, että he haluavat ehdottomasti sama lääkkeet, kuin mitä mulla on!! No mullahan on, Clomifen muniini, lugesteron keltsiini, flixotide/ventoline keuhkoille, loratadin allergiaani ja panadolit kramppeihin yms....
Noh, sit rupesin miettimään sitä mun Aikalisä-postausta klik ! Ja siinä mä päätin, et vähän kevennän tota olemusta, mitä muuten on nyt siitä postauksesta tähän päivään kilo by the way. Mut se nyt on aika iisii, juo vettä ja älä syö Penttiä ja Jerryä! ( Hieman nyt tää ajatus taas karkailee, koittakaa kestää) Niin ja tuossa kyseisessä postauksessa siis päätin et nyt jää ainakin kuukaudeksi/pariksi horkut purkkiin. Ja meinaan vähän nauttia tästä keväästä ja tästä breikistä. Voiko tosiaan olla niin, että tuo pelkkä päätös, ja nyt se etten niitä horkkuja napsinut, olisi jo itsessään keventänyt mun oloa? Koska ei nää kelit nyt niin hienoja oo ollu paitsi eilen, että tää siitäkään johtuis. Niin että mikä on, kun ei ahista??? Miksi mä oon onnellinen, onko tää sallittua? Ja voijjee, koskahan tää loppuu? Onkohan alamäki kovinkin kuoppainen? Mitä tää on??? Spookya ny ainaski!!
Siis miettikää, oon niin onnellinen, että vaikka Hubby on pari päivää murissut pahaenteisesti, niin en oo kummempia kysellyt. Muriskoot...kyllä se siitä taas. Ja TaDaa, eilen oli homma illalla taas ihan normia. Mä en siis vetäny hernettä nenään, ylianalysoinut (vähä vaikee sana kirjottaa) ja laittanut sanoja Hubbyn suuhun, mitä hän ei ollut edes sanonut, ja en ressannut, että mitähän mä nyt oon tehny/sanonu/kautta jotain. Ja siis niinkuin ihan tavallinen arki, se tuli taas. Ilman mun häsäämistä! Miettikää, arki rullas, vaikka en tehnyt kaikkea edellämainittua! Toimiiko universumi niin, että mun ei tarvikkaan kantaa sitä ja sen murheita MUN olkapäillä? Koska oonhan kuitenkin kakkivoipa, eix vaan? Kyllä mä jaksan, pakkohan mun on! Niinku kaikki äidit ja naiset, EIHÄN MAAILMA VOI PYÖRIÄ ILMAN MEITÄ? Nyt kun kirjoitin näin, en voi kuitenkaan olla miettimättä, että minkä asian mä täälä universumissa nyt jinxasin? Kaatuuko mun onnellisuus kenties jo tänään? Alkaako Hubbyn murahtelut taas.... APUAA!!! Huoh sanon mä!!
Mä oon onnellinen tällä hetkellä!!!
Maanisuutta hipovaa viikonloppua vaan teillekkin kaikille!!
Toivoo hieman taikauskovainen, hymyilevä, ja hieman pelokas Kirsi!
P.S. Toi taikausko-hommahomma on niin peruja mun peliajoilta. Siis voitteko uskoa, että pelasin yhden kauden kymmenpenninen sukassa, koska sellanen oli vaan kerran unohtunut sinne( miten se voi unohtua sinne on mulle mysteeri) ja löin pelissä 1+6. Joten siitä helekutin kymmenpennisestähän se johtui, ja arvatkaa vaan kun se sit meni hukkaan. Melkeen muserruin. Et voi tottaviä vaan teillekkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, lämmittää <3